Vaihdokit

Meneillään on vuoden 2021 viimeinen päivä. Iltapäivän aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta tulisen kuumasti ja edessä helmeilee jääkylmä juoma. Olemme palanneet vuodenvaihteen viettoon Phu Quocin saarelle, missä elämä pysähtyi muutama kuukausi sitten odottamaan koronan seuraavaa siirtoa lähes neljäksi kuukaudeksi. Auringonlasku Phu Quocilla heinäkuussa 2021 Olen asunut Vietnamissa nyt koko vuoden 2021 ja vähän päälle. Vietnam ei ole tuntunut joka päivä kodilta, mutta kodikkuuden elementtejä on paljon joka päivässä. Tiedän, että Suomeen palattua kaipaan sydäntäsärkevän paljon ympärivuorokautista lämpöä, miljoonakaupungin mopoilua, värikästä ruokakulttuuria ja myös usein ärsyttävää suunnittelemattomuutta ja siitä seuraavaa elämän soljumista eteenpäin omilla ehdoillaan.  Sumusaasteinen joulu 2021 Hanoissa Olen oppinut ryystämään pho- keittoa ja munakahvia, joista jälkimmäisestä on tullut suosikki. Mopolla ajaminen ruuhka-aikaan muutaman miljoonan saigonilaisen kanssa hykerryttää. Minut

Terveiset Hanoista! Hanoi on Vietnamin pääkaupunki ja sijaitsee pohjoisessa, noin kahden tunnin lentomatkan päässä Saigonista. Hanoissa on myös Suomen Vietnamin suurlähetystö, jossa passihakemukseni nyt vihdoin on!! Woohoo! Tai siis toivon, ettei hakemus ole enää Hanoissa, vaan jo matkalla Suomeen, missä uusi passi konkreettisesti painetaan.  Kuva: passi ja kuvitteelliset kalterit liittyvät tapahtumiin Passin tilaamista ei seurannut lopulta niin suuri helpotuksen tunne, kuin olin olettanut. On toki ihan mukava tunne, että voin nyt poistaa passiasian tehtävälistaltani. Kestänee vajaan kaksi viikkoa, kun kourassani on sileää paperia viininpunaisten kansien välissä. Sitten vuorossa on viisumin uusiminen, nykyinen umpeutuu 10 päivän päästä, joten hetken joudun olemaan myös ilman viisumia. Ehkä syy helpotuksen puuttumiseen johtuu viime kuukausien ruuhkasta mentaalipuolella: on ollut monta melko suurta huolenaihetta, rokotteet, muutto ja nämä helvetin paperiasiat, joista osa vielä kesken. Ni

Kun Vietnamissa alkaa tapahtua jotain, tapahtuu se yleensä nopeasti; myös Phu Quocissa asiat etenivät edellisen postauksen jälkeen kuin nappia painamalla. Sain ekan rokotuksen syyskuun lopussa, mutta tieto siitä tuli puskaradiosta: alakerran naapuri ujutti oven alta lapun, jossa pyydettiin menemään mahdollisimman pian tiettyyn osoitteeseen, koska siellä jaettaisiin Pfizeriä kaikille ei-vietnamilaisille. Syöksyin tukka putkella kesken aamujumpan jonottamaan, enkä hikoillut suotta.  Jonkin ajan päästä tunnelin päässä näkyi myös Saigoniin paluu.  Kotiinpaluukortti eli tilauslento mainittiin epämääräisenä ilmoituksena eräässä saaren FB-ryhmistä: mahdollisuus ostaa lippu normaaliin verrattuna kuusinkertaisella hinnalla lennolle, joka ehkä toteutuisi.  Pohdin saarelle jäämistä toiseen rokotukseen saakka, mutta halu päästä kotiin voitti, koska edessä olisi ollut vielä 3-4 viikon odotus. Pidimme resortissa jumissa olleiden kanssa yhteiset läksiäiset, koska useimmat olivat lähdössä pois samalla

Olemme edelleen Phu Quocin saarella, jumissa, minä ilman rokotetta, ja ilman tietoa pääsystä takaisin Saigoniin. Kirjoittelu ei ole inspiroinut, kun tilanne on pysynyt niin kauan niin samanlaisena. Ehkä myös sen verran alavireisenä terveydestä ja kohtuullisesta vapaudesta huolimatta, että en ole halunnut marista taas samoista asioista.  Tauti on hivuttautunut myös tänne saarelle, muutama päivä sitten löydettiin pari koronaan sairastunutta ja kun paikallinen tapa on olla paljon tekemisissä lukemattomien ihmisten kanssa, ehti se levitä jonkin verran. Kunnanisien tavoitteena on edelleen avata tämä kaunis turistikohde kansainvälisille, rokotetuille turisteille jo lokakuussa. Vain 3,5 prosenttia saaren asukkaista on saanut kaksi piikkiä, vähän alle 40 prosenttia yhden. Huhuja on ollut myös meidän vierailijoiden rokottamisesta. Jännityksellä odotan, kumpi iskee ensin, korona vai rokotus. Bloggaaminen on unohtunut myös sen vuoksi, että olen yrittänyt opiskella hullun lailla. Siinä olen kohtuu

Viime viikkoina on ollut melko surrealististista jakaa instassa palmu- ja rantakuvia. On hankala osoittaa sormella, miksi vanne kiristää ja olo on rauhaton ja stressaantunut, kun ympärillä on aurinkoa, hiekkarantoja ja näennäisen rento lomatunnelma. Tätä kirjoittaessa istun hotellin rantabaarissa, aurinko laskee selkäni takana ja lattarit soivat. O lemme olleet jumissa Phu Quocin saarella hieman yli 8 viikkoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa elettiin normaalia lomaa. Sitten tulivat rajoitukset, ravintolat menivät kiinni, poliisin tiesulut pysäyttivät huvitteluajot ja ulkonaliikkumiskielto alkoi. Kuuden viikon rajoitusten jälkeen saari on alkanut jälleen avautua, lähin poliisin partiopiste katosi ja isolla kirkolla pikkukaupat ovat jo auki. Jopa muutamaan ravintolaan voi jäädä paikan päälle syömään.  Jos olisimme nyt Saigonin kodissa, emme olisi saaneet poistua asunnostamme enää ollenkaan viikkoon ja toinen samanlainen viikko olisi edessä. Armeija tai joku hyväntekeväisyysjärjestö toimittaisi

Kuuntelin jokin aika sitten kirjaa Maailman onnellisin mies, missä kirjoittaja, 100-vuotias Eddie Jaku, kertoo elämästään ja  selviytymisestään keskitysleiriltä. Pakoillessaan natseja ja asuessaan hetken Belgiassa Eddie sai luvan opettaa p aikallisille nuorille hienomekaniikkaa, ja siten myös luvan liikkua asunnon ja työpaikan väliä. Mielessä häivähti Vietnamin ja erityisesti Saigonin tilanne: ulkona liikkumiseen tarvitaan tällä hetkellä lupa, todistus työnantajalta, että ko. henkilö oikeasti on töissä paikassa, johon hän väittää olevansa menossa, tai esim. vahvistus lääkärin ajanvarauksesta. Kirja oli hieno muistutus ikävän tilanteen keskellä: voin valita olla onnellinen - tai onneton - ja jokaisessa päivässä löytyy onnen aineksia, vaikka joka päivä ei siltä tuntuisi. Osui ja upposi. Kirjasuositus! Käsky pysyä kotona on kestänyt kohta kaksi kuukautta, ja sinä aikana elämisen rajoitukset ovat vain tiukentuneet. Koronan saaneiden määrä ei laske, päinvastoin. Saigonissa alkoi tänään myös

Niinhän siinä kävi, että jatkuvasti lisääntyneet koronatapaukset sulkivat Saigonin lopulta 9.7. Kiellettyä on kaikki, ulkona liikkumisesta lähtien. Kadut ovat tyhjentyneet .  kuva: VNExpress Uusia tapauksia on ollut lähes kaikkialla Vietnamissa, mutta erityisesti Saigonissa jo huhtikuusta alkaen, aina vain enemmän, tällä hetkellä noin 700 päivässä. Rajoituksia on ollut voimassa siis jo huhtikuusta alkaen ja nyt lisääntyneet tapaukset ovat johtaneet täyteen sulkuun. Suomen rajoitukset kuulostavat täältä käsin nyt näennäisiltä ja naurettavilta. Joissain kaupunginosissa taloja ja asuinkomplekseja on blokattu tartuntojen vuoksi, eikä niistä pääse ulos ollenkaan. Talon sulku on saattanut tulla joillekin täytenä yllätyksenä, koska siitä ei asukkaille ehditä ilmoittaa positiivisen tapauksen löydyttyä, yhtäkkiä ulos ei vaan enää pääsekään. Kaikkeen liikkumiseen pitää olla lupa tai erittäin hyvä syy. Yli kahden henkilön kokoontumiset on kielletty. Töihin saa mennä - lupapaperin kanssa - ja myös

Suomalainen keskikesän juhla on käsillä. Juhannuksen mielikuvaan kuuluvat mökki, järvi, kuikan huuto keskiyöllä, grillimakkara, itikat, paljon saunaa ja uintia, päälle vaikka muutama siideri. Vaikka olen viettänyt monet juhannukset muualla kuin Suomessa, on tämänkertainen juhannus koronan vuoksi lähes kokonaan suljetussa miljoonakaupungissa kaikesta aiemmasta täysin poikkeava kokemus. Saigonin sulku jatkuu edelleen, eivätkä tartunnat ota talttuakseen. Mielessä käy kauhuskenaarioita, että tämä onkin miljoonakaupungin normaali tilanne pandemian vallitessa; virus leviää lähes hallitsemattomasti eikä loppua näy. Valitettavaa on, että juuri Saigonin tilanne on koko Vietnamin huonoin. Emme voi matkustaa mihinkään, koska muut kaupungit eivät ota vastaan täältä tulijoita meidän huonon tautitilanteen vuoksi. Kesälomasuunnitelmat ovat siis jäissä, toistaiseksi tuntemattoman ajan. Vietämme juhannusta tänä vuonna hotellissa, joka valittiin uima-altaan perusteella. Hotellit siis saavat olla auki, m

Edellisen postauksen aikana uumoiltiin Saigonin sulkua ja niihän siinä kävi, että sulku tuli, ainakin osittain. Toimintaa ja liikkumista rajoittavat toimenpiteet ovat olleet käytössä nyt kaksi viikkoa ja tänään niitä jatkettiin vielä kahdella viikolla. Saigonissa on ollut huhtikuun lopun jälkeen yli 800 koronatapausta, mikä on suurin määrä yhden aallon aikana. Koko maassa on ollut yhteensä jo yli 10 000 tapausta; vertailun vuoksi, joulukuussa kun tulin, tapauksia oli ollut siihen mennessä alle 1 500. Luvut ovat silti melko maltilliset - onhan Saigonissa noin 13 miljoonaa asukasta. Käytännössä rajoitukset ovat näkyneet monella tavalla ja toisinaan eivät mitenkään. Etäkoulua ja etätöitä on tehty, mikäli se on ollut mahdollista. Kaupasta saa hakea ruokaa, samoin ravintolasta, mutta syömään ei voi jäädä paikan päälle. Kauppakeskuksissa auki ovat vain ruokakaupat. Suurin osa suosituista palveluista, kuten kampaamot ja kauneushoitolat, on kiinni. Tosin varsinkin ns. keskustan katuja kävelles

Kulttuuri-immersioni on kestänyt jo sen verran, että on sopiva hetki tehdä yhteenvetoja joistain arkipäiväisistä asioista - muustakin kuin siitä, mitä minulla on ikävä tai mitä ei. Tässä ihmiskokeessa ei voi olla vertaamatta kaikkea ja koko ajan Suomeen ja suomalaisten tapoihin tai tottumuksiin. Välillä pienet asiat herättävät pohtimaan, voiko joku oikeasti toimia niin tai näin, ja toisaalta, miten omiin taipumuksiin tai mieltymyksiin liimautunut sitä voikaan olla. Kaikkiin paikallisiin tapoihin en kuitenkaan halua tottua.... Lähes kaikkialla Saigonissa (ja muuallakin) on paljon melua, mihin tottuminen on vielä kesken. Liikenne on oma lukunsa (mm. ne massiivisten rekkojen kuoleman sumutorvet), mutta älämölöä on myös muualla: kahvilassa, ravintolassa, kampaamossa, kadulla, salilla, uima-altaalla... Kukaan ei kiinnitä huomiota meteliin ja äänekkyyteen (tai ei ehkä kuule sitä kaikelta melulta), ja lapsetkin saavat olla lapsia ja ilakoida niin sisällä kuin ulkonakin, eikä ketään vaivaa eik

Kevät keikkuen tulevi l umipenkat pehmitellen tuulen lempeän keralla sadepilvetkin mukana Oiva Pennasen sanailu sopii myös Saigoniin, tosin lumenpenkkoja ei ole pehmiteltäväksi, mutta tuulet ovat voimistuneet ja sadepilviä näkyy lähes joka päivä. Paikallinen kevät muuttuu kohta sadekaudeksi, jota jännityksensekaisin tuntein ja hieman myös kauhulla odottelen. Jo nyt vettä on satanut jonkin verran useina päivinä putkeen. Sadekaudella sitä ilmeisesti tulee sitten poikkeuksetta joka päivä, reilusti kerralla. Vietnamin sodan vankileirimuseo ja meritähtiranta Phu Quocin saarella toukokuussa Osuin männäviikolla sadepilven alle juuri, kun olin hypännyt mopotaksin kyytiin. Taisin sanoa ääneen f**k ja kuski pysäytti, kaivoi satulan alta ison sadeviitan, veti sen päälleen ja minä istuin kyytiin saman viitan alle. En nähnyt eteen enkä sivulle, mutta kun tiesin mihin oltiin menossa, niin tunnistin reitin ja tiesin kun oli aika hypätä kyydistä. Jouduin pitämään viittaa molemmilta puolilta kiinni ja

Ehkä aikaisin alkaneen sadekauden fiilisten siivittämänä kirjoittelin muutama viikko sitten asioita, joita huomaan ikävöiväni. Lista herätti keskustelua ja viestejä, mikä oli tavallaan kiva yllätys.  Olen pohtinut mielentiloja monen kanssa, eikä fiilis todellakaan ole jäänyt pysyvästi ikävöinnin puolelle. Joka päivässä on jotain, mikä ilahduttaa ja saa tuntemaan kiitollisuutta.  Niitä on tietysti pakko jakaa: ... Ehdottomasti eniten arvostan sitä, että saan viettää normaalia arkea ilman koronarajoituksia. Vietnamin erinomaisesti hallittu koronatilanne on yksi parhaimpia koko maailmassa, ja on suunnaton siunaus olla juuri täällä, juuri tällä hetkellä. ... Matkustaminen maata ristiin rastiin. Se jos mikä tuntuu monien Euroopan maiden tilanteeseen verrattuna luksukselta.  ... Olen saanut mahtavan, uuden ystäväpiirin, jonka tuomaa iloa ei voi aina sanoin kuvata. Se, että saa uusia ystäviä "vanhana" ja käymättä töissä (viime vuosien aikana uudet ystävyydet ovat solmiutuneet työn k