Mitäs läksit

Viime viikkoina on ollut melko surrealististista jakaa instassa palmu- ja rantakuvia. On hankala osoittaa sormella, miksi vanne kiristää ja olo on rauhaton ja stressaantunut, kun ympärillä on aurinkoa, hiekkarantoja ja näennäisen rento lomatunnelma.


Tätä kirjoittaessa istun hotellin rantabaarissa, aurinko laskee selkäni takana ja lattarit soivat. Olemme olleet jumissa Phu Quocin saarella hieman yli 8 viikkoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa elettiin normaalia lomaa. Sitten tulivat rajoitukset, ravintolat menivät kiinni, poliisin tiesulut pysäyttivät huvitteluajot ja ulkonaliikkumiskielto alkoi. Kuuden viikon rajoitusten jälkeen saari on alkanut jälleen avautua, lähin poliisin partiopiste katosi ja isolla kirkolla pikkukaupat ovat jo auki. Jopa muutamaan ravintolaan voi jäädä paikan päälle syömään. 

Jos olisimme nyt Saigonin kodissa, emme olisi saaneet poistua asunnostamme enää ollenkaan viikkoon ja toinen samanlainen viikko olisi edessä. Armeija tai joku hyväntekeväisyysjärjestö toimittaisi meille etukäteen lyhyeltä listalta ruksimamme ruokaostokset. Tai sitten ei. Somen perusteella moni on odottanut ruokatoimituksia päiviä ja tilanne on katastrofaalinen. Ruoka loppuu kaupasta jatkuvasti ja toimitettavien ruokien määrä on rajallinen. 


Ennen tätä päivää olisimme jo kipuilleet arjen yksityiskohtien kanssa pari kuukautta. Toinen meistä olisi saanut käydä kaupassa ehkä kerran tai kahdesti viikossa, ostaa sen, mitä olisi jäljellä, jonottaa tuntikausia järjettömissä ruuhkissa ja pelätä koronatartuntaa. Tai olisimme voineet yrittää tilata kotiin sallittuja, ns. välttämättömiä tarvikkeita. Olisin joutunut pidättämään kuukautisia, koska ei-välttämättöminä hygieniatuotteet eivät olisi läpäisseet tarkastuspiteillä valvovien (mies)poliisien seulaa ja kuljetus olisi tullut karsittuna perille. Vauvaperheet eivät olisi saaneet vaippoja kotiin samasta syystä. 

Istun kuitenkin rantabaarissa ja nautin vapaudesta muiden resortteihin saartuneiden länsimaalaisten kanssa. Saigonin tilanne armeijan ruokatoimituksineen on utopistinen, koska olen kokenut sen vain uutisten kautta. Phu Quoc on kuin epärealistinen rinnakkaistodellisuus. Toisaalta, jos olisin Saigonissa, olisin saanut eilen ensimmäisen rokotuksen. 

Tätä tilannetta on hankala maalata. Huhtikuusta alkanut leviävän koronan tuoma epävarmuus on rankkaa, kun on vieraalla maalla. Miljoonakaupungissa kukaan ei ole turvassa ja kun tautia aletaan hillitä, sitä hillitään kovalla kädellä. Passini vanhenee lokakuussa ja yritin jo loppukeväästä päästä uusimaan sitä, mutta koronan vuoksi matka Hanoihin piti perua. Pian passin jälkeen vanhenee viisumi. Joudunko vaikeuksiin näiden vuoksi? Niin kauan kuin rajoitukset ovat päällä, lupa-asioita katsotaan ilmeisesti sormien läpi, mutta en silti haluaisi olla siinä tilanteessa, että olen ns. luvatta maassa. Näin tulee kuitenkin käymään.


Haluaisin käynnistää uudet opinnot kunnolla. Läppäri ja tärkeimmät materiaalit ovat kuitenkin Saigonissa, luen pdf:iä ja räpistelen esseitä puhelimen ja tabletin kanssa. Voin sanoa, että mitä tahansa näiden laitteiden valmistajat lupasivat niiden ihmiseloa vapauttavista ja mobilisoivista ominaisuuksista, esseiden kirjoittamisessa ne ovat syvältä ja pimeästä paikasta.

Olemme rakentaneet tänne väliaikaisen "kodin", työ- ja opiskelupaikan. Muun muassa laitteita ja astioita on ostettu, jotta päivistä tulisi jouhevampia. Odotamme ja pelkäämme Saigoniin palaamista. Ystävämme ovat jumissa Suomessa, omalla päättymättömältä Suomi-lomallaan. Hekään eivät tiedä, milloin pääsevät takaisin Saigoniin. Hyvä niin, en haluaisi, että kukaan joutuu kärsimään hullusta tilanteesta yhtään kauemmin, kuin on pakollista. Odotan silti, että se päivä, kun näemme, tulisi pian. 

Suurin mörkö on Saigonin avautumisen epävarmuus. Kuinka kauan rajoitukset ja sulut vielä kestävät? Saanko tavata ystäviä ennen vuodenvaihdetta vai jumitammeko kaikki omissa koloissamme, etätöissä ja etäystävyyksissä? En ole varma, haluanko jäädä tähän maahan odottamaan vielä kuukausiksi tai puoleksi vuodeksi elämän palautumista viime kevään malliin. Onko viime kevät seuraavan kerran ensi keväänä? Kun missasin minulle tarjotun rokotuksen eilen, tarjotaanko sitä enää uudestaan? Jos ei, voinko käytännössä elää tavallista elämää, ennen kuin olen jostain onkinut piikit käsivarteeni?

Kaupunginisien suunnitelma on alkaa avata rajoituksia vähitellen syyskuun puolessa välissä. Tartuntoja on edelleen jatkuvasti yli 10 000 päivässä. Epärealistinen yhtälö. Haluaisin silti Saigonin humuun. Haluaisin sitä erilaista, mutta tuttua suurkaupunkielämää, haisevaa, äänekästä ja rasittavaa. Mutta erityisesti haluaisin kuntosalille. Vanhat vaivat ovat äityneet lähes sietämättömiksi, kun voimaharjoittelun mahdollisuutta ei ole ollut sitten huhtikuun. Popsin särkylääkkeitä ja toivon, että säännöllisestä aamujumpasta olisi jotain apua. Ei ole ollut. Todistaa sen, etteivät raajojen heiluttelu ja maastaveto ole samoja asioita. #keski-ikäjutut 

Oma ihmiskokeeni on saanut kummallisia ja odottamattomia piirteitä. Liian paljon ja liian isoja asioita, rajoituksia, epävarmuutta, jopa kipuja ja särkyjä. Ehkä silti enemmän henkisiä kuin fyysisiä. Kun kirjoitan sen mustaksi valkoiselle, hävettää kaikki se huonotuulisuus ja kiukuttelu, mitä tilanne on aiheuttanut. En ole kasvanut aikuiseksi eikä velvoitteista vapaa elämä ole tehnyt minusta zeniä. Onneksi saartuneiden yhteisössä on paljon naurua ja hyvää tuulta, ja saarella toinen toistaan upeampia auringonlaskuja. Ja onneksi somessa voi jakaa vain kissakuvia ;)


Onnellisten saarella,
Minni




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lähtökuopissa

Maisemanvaihto: vihdoin Vietnamiin!

Miten sulla menee?