Vietnamin värikäs joulu
Hyvää alkanutta vuotta 2021!
Joulu ja vuodenvaihde vilistivät sukkelaan, kun vaihdoimme maisemaa Saigonista ensin vuoristonraikkaaseen Da Latiin ja sieltä Mui Nen rantakohteeseen. Matka oli paitsi puhtaamman ilman ja auringonpilkahdusten etsintää, myös ensimmäinen kerta, kun sivuutin omat sääntöni ja lähdin reissuun niin, ettei kaikki ollut alusta loppuun saakka etukäteen suunniteltu ja varattu. Kummassakin suhteessa reissu oli erinomaisen onnistunut ja molemmista voin ainakin osaksi kiittää koronaa, koska matkailua ja lentoja ja siten matkalijoitakin on vähemmän ja majataloista löytyy joulunakin tilaa.
Pongour-vesiputous parikymmenen km päässä Da Latista
Da Lat sijaitsee noin 300 km päässä Saigonista ja 1500 metriä merenpinnan yläpuolella, mikä kävi ilmi heti matkalla Da Latin lentokentältä kaupunkiin: laaksossa lentokentällä oli lämmintä, korkealla kaupungissa kylmää ja sateista. En olisi uskonut sanovani Vietnamissa koskaan "olisi pitänyt ottaa toppatakki mukaan", mutta Da Latissa toistelin tätä siihen saakka, kunnes ostin markkinoilta takin (ja minähän siis toin Suomesta kevyttoppiksen mukanani juuri näitä reissuja varten). Lämpötila ei ollut suomalaisittain kylmä, ehkä + 17-25, mutta kosteassa ilmassa kastuneet vaatteet eivät kuivuneet erittäin viileässä hotellihuoneessa (ei ilmastointia = ei lämmitystä). Jos olisimme liikkuneet kävellen tai taksilla, normi-t-paita-asu olisi riittänyt hyvin, mutta pari kerrosta lisää oli tarpeen mopoillessa.
Da Latin keskustan yömarkkinoilla
Da Latia ympäröivät huikeat, vehreät maisemat, ja alle 40 km säteellä on mm. useita vesiputouksia. Kävimme myös kahviplantaasilla, jossa pääsi kävelemään kahvipeltojen läpi ja torkkumaan puusta roikkuvassa sängyssä. Tarjolla olisi ollut myös näätien suolen kautta kulkeneista kahvinpavuista jauhettua kahvia (paikallisittain paskakahvia), mutta se jäi maistamatta. Kahvipensaiden ylle viritetty kävelypolku oli täynnä pysähdyspaikkoja ja asetelmia, joissa voi ottaa selfien tai filmata vaikka koko rullan täyteen. Ja sitähän paikalliset tekevät, ottavat kuvia itsestään, tai lähinnä miehet ottavat kuvia naisystävästään. Täällä tunnutaan käyvän mageissa paikoissa, jotta niissä voi kuvauttaa itsensä. Maisemia ei ihailla, vaan niissä pysähdytään kuvattavaksi. Naisilla on jalassa huikeat korkokengät (joilla siis rämmitään epätasaisissa maastoissa) ja päällä upeita muotiluomuksia, ja kuvaussessioon käydään istumaan tai pötkölleen johonkin kauniiseen maisemaan. Seurasin joitain settejä ja voi pojat, että pojat tosiaan joutuivat kärsivällisesti kuvaamaan morsiota, joskus useita kymmeniä minutteja.
Vesiputouksen alla
Kahviplantaasilla (yllä ja alla)
Moporeittien varrelle sattui myös köysiratareitti, kukkatarhoja ja ns. puppy farm eli koiranpentufarmi, jossa esitteen mukaan oli parisataa erirotuista koiranpentua. Minusta suurin osa koirista (jotka eivät todellakaan olleet enää mitään pentuja) näytti kyllä ihan samanrotuisilta. Koirat olivat isoissa aitauksissa, joihin niitä pääsi rapsuttelemaan. Osa käyttäytyi niin rauhallisesti, että mielessä kävi jonkinlainen kemiallinen uneliaisuus. Puppy farm terminä viittaa pentutehtaaseen, ja se kieltämättä tuli paikassa käydessä mieleen.
Jouluaaton kunniaksi tempaisimme kunnon bbq-illallisen. Herkut sai paistaa itse pöydässä, joten grilli myös lämmitti mukavasti, aterian kylkeen tilatun vodkan kanssa :D Kaikenkaikkiaan kaupunki oli viileydestä huolimatta tai juuri sen vuoksi raikasta vaihtelua Saigonin sumuiseen kuumuuteen. Ilma oli kuin hemmotteleva tuulahdus, ja mikä parasta, maskeja ei tarvinnut käyttää missään muualla kuin kaupassa. Viileä ilma kasvoilla tuntui suurelta luksukselta.
Jouluaattoillallinen
Da Latista matka jatkui sleeper-bussilla Mui Nehen, neljän tunnin ajomatkan päähän. Reitti vei vuoristomaiseman ja kahvitilojen läpi, pitkin erittäin huonokuntoisia teitä. Kilometreissä matka ei ollut pitkä, mutta kuoppaisella hiekkatiellä ei kuski voinut juuri kaasutella.
Matkalla taukopaikkana oli kuppila ns. keskellä ei-mitään. Ympäristöstä saattoi päätellä, ettei vessa ollut hygieenikkoprinsessoja varten. Pidän myös Suomessa mukana aina nenäliinoja ja desinfioivia pyyhkeitä, mutta täällä ne ovat kullanarvoisia. Tosin vettä on kyllä kaikkialla, joko juoksevana tai saavista kauhomalla, joten jos se käsienpesuksi riittää, niin täällä pärjää erinomaisesti.
Mui Nesta olin varannut pari yötä huikean kauniista hotellista. Nyt tuli se loman lämmin ja aurinkoinen osuus 🌞 Itse Mui Nen kylän se osa missä olimme, on lähinnä pitkä, rantaviivaa myötäilevä tie, jonka varrella hotelleja, kauppoja, ravintoloita ym. on vaihtelevasti auki. Korona on valitettavasti sulkenut ison osan palveluista ja kylä oli todella hiljainen. Vasta lauantaina 2. tammikuuta paikat heräsivät eloon, kun paikalliset täyttivät jostain syystä hotellit ja ravintolat. Myös meidän hiljainen majapaikka oli kuin unesta herännyt ja aamiaisbuffassa olisi tarvinnut korvatulpat.
Hotellin piha ja ympäristö useine uima-altaineen oli rakennettu selkeästi kuvien ottamista varten, puistossa oli penkkejä, kukkakehyksiä ja asetelmia, joiden eteen saattoi asettua sulhon kuvaamaksi (pahoittelut, oma sulhoni ei kuvannut minua noissa kohteissa).
Sunny Beach Resort and Spa (yllä ja alla)
Myös Mui Nessa tarvittiin pikaisesti mopo, jotta maisemia saattoi vähän laajentaa. Sopivien mopomatkojen päässä oli mm. valkoisia ja punaisia dyynejä, buddhalaismoskeijoita, kalastajakylä ja kevyesti virtaava joen uoma, jota pitkin saattoi kävellä ehkä kilometrin verran. Päivisin voi ihailla levollisesti lonnivia lehmiä ja iltaisin upeita auringonlaskuja. Noita dyynejä en kyllä ymmärrä, miksi mennä katsomaan hiekkakasaa ja maksaa siitä, lehmät ovat minusta paljon kiinnostavampia.
Kaikkiin kohteisiin (paitsi auringonlaskuun ja lehmiin) piti tosiaan ostaa pääsylippu ja parkkipaikka mopolle. Rupuisimmankin "nähtävyyden" portilla on vartija, joka myy lipun, joka itse kohteessa tarkastetaan tai siitä revitään pala merkiksi, että kohteessa on käyty. Mopon parkkilippu täytyy antaa vartijalle lähtiessä takaisin, ja kova huuti tulee, jos yrittää luikkia lippu taskussa ulos.
Fairy springs -joenuoma
Meri pauhasi lähes ympäri vuorokauden ja sen ääni kuului huoneeseen saakka. Vuorovesi sulatti rannasta suurimman osan pois sen viikon aikana, jonka lopulta olimme tuossa Sunny Beachissa. Yritin ottaa kuvan rannan rajusta muutoksesta, mutta lähtötilannetta näkemättä sitä voi olla hankala käsittää. Ranta oli suht tasainen kaikkialla, mutta merenkäynnin jälkeen hiekka olikin hotellin edestä yhtäkkiä "sulanut" mereen. Hotellin henkilökunta kertoi, että rannan voi korjata vain tuomalla siihen järkyttävät määrät lisää hiekkaa eli käytännössä rakentamalla rannan uudelleen. Ja meri ei tosiaan pysähdy senkään jälkeen vaan jatkaa pauhaamista.
Ranta laski aiemmin katoksilta tasaisen loivasti merta kohti, mutta vuorovesi söi hiekasta puolet
Uuden vuoden aatto ja yö torstaina oli kovin rauhallinen, ravintoloissa ja kadulla ei ollut Mui Nen normaalia yöelämää vilkkaampaa, mutta perjantain ja lauantain aikana paikat tosiaan tupsahtivat täyteen porukkaa. Hotellien pihat olivat täynnä busseja ja uima-altailla kiljuttiin.
Löhösimme Mui Nessa yhteensä viikon ja palasimme sitten pikkubussilla Saigoniin. Matkaa ei ollu taasenkaan kuin noin 200 km, mutta viisi tuntia siihen tuhraantui. Odotin taas näkeväni aukeita peltoja tai kahvitiloja tms., mutta reitti vei päättymättömältä tuntuneen lähiön läpi lähes koko matkan, joten matkanopeus ei päätä huimannut. Pikkubussi oli tosin niin mukava matkustusmuoto, että olisin voinut jatkaa vielä vaikka Kamputsean puolelle.
Reissusta palattua ei iskenyt kova matkaltapaluuangsti. Reissun päättyminen ei tarkoittanut töihinpaluuta, missä varmaan oma syynsä kepeään mieleeni, mutta Saigon kaikkine värikkäinen houkutuksineen alkaa myös tuntua jo kodilta ja tajuan, etten ole lähdössä täältä mihinkään. Kaikki on käden ulottuvilla, tämä on minun uusi arkeni 💚
Chúc mừng năm mới,
Minni
Kommentit
Lähetä kommentti