Miten sulla menee?

Miten sulla menee? Tätä minulta on kysytty melko usein sitten viime marraskuun, kun vihdoin pääsin odottelun jälkeen Vietnamiin. Mitä vastaan? No, ihan hyvinhän mulla... Ja se on totta. Ihan hyvin menee, joskus jopa erinomaisesti.

Koronan ja viime vuoden etätyön vaikutukset eivät ole silti vieraita täälläkään. Olen ollut nyt niin pitkään kotona, että tunnen itseni toisinaan hieman yksinäiseksi. Viime vuonna etätöissä minulle riitti hyvin työn sosiaalinen virtuaaliverkosto ja syksyllä tänne lähtöä odotellessa sain viettää aikaa veljeni ja ystävieni kanssa, joita yritin tavata mahdollisimman usein. Nyt kirjoitan paljon kotona - osin pakahduttavan kuuman sään vuoksi. Yksinäisyyden tunne on hieman uusi ja outo, koska viihdyn yksinäni ja olen aina pitänyt erityisen paljon yksinolosta. Olen usein jopa kieltäynyt sosiaalisista virikkeistä saadakseni olla yksin. 

Onneksi minulla on täällä mahtavia ystäviä, eivätkä ystävät Suomessakaan ole mihinkään kadonneet. Yhteydenpito toimii erinomaisesti; erityisesti nyt Suomen koronasulun aikana voin kuvitella olevani Espoossa, suljettuna omaan kotiini muiden lailla, niin että näen tuttuja kasvoja vain whatsappin kautta. Totuus paljastuu, kun astun tulos ja vastaan tuulahtaa 35-asteinen kuumuus eikä lumesta ole tietoakaan. 

Näen paljon unia ja usein muistan niistä suurimman osan aamulla herätessäni. Olen nähnyt tuttuja vuosien takaa, opiskelukavereita, entisen poikaystävän, isäni, olen saanut yllätyspalkintoja, ollut usein pulassa, saanut paiseita päähäni, tehnyt matkaa ties millä kulkuvälineellä, juossut ja rehkinyt. Lisäksi puolisoni on sanonut vakavasti tähtäävänsä kokoomuksen puheenjohtajaksi. Ei ole yöllä tylsää! Freudilla olisi varmaan paljon kerrottavaa.

Herään silti tyytyväisenä ja helpottuneena, että olen täällä ja juuri tässä elämäntilanteessa (ja ehkä osin siksi, etteivät paiseet olleetkaan totta 😄). Sopeutuminen ei ole ollut turvallisuushakuiselle minälle helppoa ja työstän sitä edelleen. Yksinäisyys on silti hetkellistä ja helpottaa aina, kun laitan läppärin kiinni. Keskittyneen ja sulkeutuneen opiskelukuplan vastapainona odottaa käsittämättömän hieno suurkaupunki, puhumattakaan kaikesta, mikä odottaa koko Vietnamin rajojen sisällä. Kun lähden pois kotoa ihmisten joukkoon, en muista yksinäisyydestä enää mitään.

Voin kävellä hikeä valuen lähimpään ostoskeskukseen ja fiilistellä ilmastoiduissa kaupoissa, ajaa läpi mädältä mudalta haisevien joenvarsikatujen, juoda hampaita kivistelevän sokerikahvin jokilaivan kannella, leikkiä turistia keskustan monumenteilla, uida kattoaltaalla auringonlaskun aikaan ja ihmetellä tämän kaupungin kokoa, pelata supisuomalaista mölkkyä puistossa pimeän tultua valonheitinten loisteessa tai tavata ystäviä viilenevällä terassilla ja vaihtaa kuulumisia viikon päätteeksi. 

Kun olen täyttänyt sosiaalisen deprivaation tankin (joka on melko pieni), voin hyvillä mielin sulkeutua kotiin ja kirjoittaa. Ja sitten mulla menee taas erinomaisesti, kiitos!

Saa silti soittaa,

Minni