Vaihdokit

21. kesäkuuta, nyt se on kalenterissa, yhden uskomattoman elämänkokemuksen päätös ja lento takaisin Suomeen. Päässä surraa monenlaisia ajatuksia ja toisaalta hetkittäin ei mitään. Selkeä lähdön päivämäärä tyhjentää pään välillä täydellisesti, kun yritän koota itseni olemaan siitä jotain mieltä. Olen yrittänyt kasata ajatuksiani blogin muotoon siinä hetkeen onnistumatta, mutta nyt yritän. Kotiinpaluun konkreettisen ajankohdan vahvistuminen tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja ahdistavalta. Jäljellä olevat päivät putoilevat kalenterista nopeasti ja mieli käy läpi asioita, joita haluaisin vielä nähdä ja kokea, elämyksiä tai makuja, joitain paikkoja tai nähtävyyksiä, joista olen tullut tietoiseksi vasta täällä ollessa. Aikaa elämystelyyn on siis vielä 19 päivää. Vietnamin suurkaupungit ovat olleet huikeita kokemuksia, kuvassa Nha Trang Tämän ainutlaatuisen kulttuuri-immersion loppuminen on saanut myös pohtimaan, onko eläminen vieraassa maassa kieliummikkona muuttanut minua jotenkin, ovatk...

Olen asunut Vietnamissa virallisesti kokonaisen lunaarisen kalenterivuoden, uusivuosi tuli ja meni juuri äsken. Härän vuosi vaihtui Tiikerin vuodeksi ja on hyvä hetki miettiä, millainen vuosi oli. Viime keväänä samoihin aikoihin kirjoittelin Härän vuoden olevan hankala kaltaiselleni Koiralle, ja Koirien mm. kehotettiin varomaan sanojaan, ettemme joutuisi hankaluuksiin. Koska hankaluuksiakin on ollut enkä edelleenkään osaa vietnamia niin hyvin, että voisin avautua kenellekään paikalliselle tämän parhaiten ymmärtämällä kielellä, suurin osa usein niin tarpeellisesta palautteesta on jäänyt antamatta. Jupinani kohteeksi ovat joutuneet läheiset ja erityisesti puoliso. Häneltä pyydän anteeksi, koska jupinaan on löytynyt aihetta usein. Vuodessa oli paljon turvattomuutta turvallisuushakuiselle ihmiselle. Toki se ei tullut yllätyksenä, eroaahan Vietnam jonkin verran koti-Suomesta. Olen onneksi päässyt yli turvattomuuteen liittyvästä olotilasta, ja arki on nyt expatin arkea Vietnamissa. Minulla o...

Olemme edelleen Phu Quocin saarella, jumissa, minä ilman rokotetta, ja ilman tietoa pääsystä takaisin Saigoniin. Kirjoittelu ei ole inspiroinut, kun tilanne on pysynyt niin kauan niin samanlaisena. Ehkä myös sen verran alavireisenä terveydestä ja kohtuullisesta vapaudesta huolimatta, että en ole halunnut marista taas samoista asioista.  Tauti on hivuttautunut myös tänne saarelle, muutama päivä sitten löydettiin pari koronaan sairastunutta ja kun paikallinen tapa on olla paljon tekemisissä lukemattomien ihmisten kanssa, ehti se levitä jonkin verran. Kunnanisien tavoitteena on edelleen avata tämä kaunis turistikohde kansainvälisille, rokotetuille turisteille jo lokakuussa. Vain 3,5 prosenttia saaren asukkaista on saanut kaksi piikkiä, vähän alle 40 prosenttia yhden. Huhuja on ollut myös meidän vierailijoiden rokottamisesta. Jännityksellä odotan, kumpi iskee ensin, korona vai rokotus. Bloggaaminen on unohtunut myös sen vuoksi, että olen yrittänyt opiskella hullun lailla. Siinä olen ko...

Viime viikkoina on ollut melko surrealististista jakaa instassa palmu- ja rantakuvia. On hankala osoittaa sormella, miksi vanne kiristää ja olo on rauhaton ja stressaantunut, kun ympärillä on aurinkoa, hiekkarantoja ja näennäisen rento lomatunnelma. Tätä kirjoittaessa istun hotellin rantabaarissa, aurinko laskee selkäni takana ja lattarit soivat. O lemme olleet jumissa Phu Quocin saarella hieman yli 8 viikkoa. Ensimmäiset kaksi viikkoa elettiin normaalia lomaa. Sitten tulivat rajoitukset, ravintolat menivät kiinni, poliisin tiesulut pysäyttivät huvitteluajot ja ulkonaliikkumiskielto alkoi. Kuuden viikon rajoitusten jälkeen saari on alkanut jälleen avautua, lähin poliisin partiopiste katosi ja isolla kirkolla pikkukaupat ovat jo auki. Jopa muutamaan ravintolaan voi jäädä paikan päälle syömään.  Jos olisimme nyt Saigonin kodissa, emme olisi saaneet poistua asunnostamme enää ollenkaan viikkoon ja toinen samanlainen viikko olisi edessä. Armeija tai joku hyväntekeväisyysjärjestö toimitt...

Ehkä aikaisin alkaneen sadekauden fiilisten siivittämänä kirjoittelin muutama viikko sitten asioita, joita huomaan ikävöiväni. Lista herätti keskustelua ja viestejä, mikä oli tavallaan kiva yllätys.  Olen pohtinut mielentiloja monen kanssa, eikä fiilis todellakaan ole jäänyt pysyvästi ikävöinnin puolelle. Joka päivässä on jotain, mikä ilahduttaa ja saa tuntemaan kiitollisuutta.  Niitä on tietysti pakko jakaa: ... Ehdottomasti eniten arvostan sitä, että saan viettää normaalia arkea ilman koronarajoituksia. Vietnamin erinomaisesti hallittu koronatilanne on yksi parhaimpia koko maailmassa, ja on suunnaton siunaus olla juuri täällä, juuri tällä hetkellä. ... Matkustaminen maata ristiin rastiin. Se jos mikä tuntuu monien Euroopan maiden tilanteeseen verrattuna luksukselta.  ... Olen saanut mahtavan, uuden ystäväpiirin, jonka tuomaa iloa ei voi aina sanoin kuvata. Se, että saa uusia ystäviä "vanhana" ja käymättä töissä (viime vuosien aikana uudet ystävyydet ovat solmiutuneet ty...

Hyvää alkanutta vuotta 2021! Joulu ja vuodenvaihde vilistivät sukkelaan, kun vaihdoimme maisemaa Saigonista ensin vuoristonraikkaaseen Da Latiin ja sieltä Mui Nen rantakohteeseen. Matka oli paitsi puhtaamman ilman ja auringonpilkahdusten etsintää, myös ensimmäinen kerta, kun sivuutin omat sääntöni ja lähdin reissuun niin, ettei kaikki ollut alusta loppuun saakka etukäteen suunniteltu ja varattu. Kummassakin suhteessa reissu oli erinomaisen onnistunut ja molemmista voin ainakin osaksi kiittää koronaa, koska matkailua ja lentoja ja siten matkalijoitakin on vähemmän ja majataloista löytyy joulunakin tilaa. Pongour-vesiputous parikymmenen km päässä Da Latista  Da Lat sijaitsee noin 300 km päässä Saigonista ja 1500 metriä merenpinnan yläpuolella, mikä kävi ilmi heti matkalla Da Latin lentokentältä kaupunkiin: laaksossa lentokentällä oli lämmintä, korkealla kaupungissa kylmää ja sateista. En olisi uskonut sanovani Vietnamissa koskaan "olisi pitänyt ottaa toppatakki mukaan", mutta D...

Joulu on kohta ovella, vaikka uutta elämää Vietnamissa on takana vasta alle kaksi viikkoa. En juuri aiemmin ajatellut syksyn menneen nopeasti, mutta nyt vuoden loppu tulee vastaan todella vauhdilla.  Uusi koti alkaa tuntua kodilta, mutta arjessa on paljon uusia vivahteita, pakokaasun ja mopoilun lisäksi. Päivä alkaa pyräyksellä salille. Haaveilin koko syksyn siitä, että pääsen lähes suoraan hissillä jumpalle ja se tuntuukin nyt todella luksukselta, vaikka itse sali on melko keskinkertainen. Jos oikein mietin, on hieman ikävä merellisen Espoon raikkaita tuulia aamulenkin aikana, mutta laitan silmät kiinni ja käännän kasvot kohti ilmastointia. Moikkailen pihan leikkipuistossa jumppaavia lastenhoitajia (mummoja?), mutta hymyt ovat tiukassa. Kyllä minä ne vielä pehmitän.  Ruokailu on aina elämys, erityisesti siksi, että varmuutta ruuan sisällöstä ei ole välttämättä edes syömisen jälkeen. Kokemukset ovat olleet erittäin positiivisia, mutta en todellakaan tiedä joka kerta, mitä olen...

Uutta arkea on nyt takana kolme päivää. Matka ja siirtyminen Suomesta tähän vietnamilaiseen arkeen kesti tavallaan lennon ja karanteenin mitan, olin perillä vasta, kun vapauduin hotellivankilasta. Matkan päättyminen ja vapaus oli tietysti aivan mahtavaa erityisesti siksi, että pääsin vihdoin rakkaan puolisoni luo yli neljän kuukauden odotuksen jälkeen. Karanteenin loppuminen ja uuteen, tavalliseen elämään siirtyminen on ollut silti eräänlainen shokki: pieni introverttikuplani vaihtui meluisaan, suureen maailmaan. En ole parhaimmillani vieraassa ympäristössä ja matkoillakin rentoudun oikeastaan vasta sitten, kun tunnen lähiympäristön ja tiedän, mistä mitäkin löytyy. En varsinaisesti nauti tutustumisvaiheesta. Shokkia on lisännyt pakollisen tutustumisen tärkein tavoite, löytää ruokaa. Karanteenissa ovelle koputettiin kolmesti päivässä, eikä luukun avaamisen lisäksi tarvinnut huolehtia mistään muusta. Yllätykset olivat enemmän tai vähemmän maistuvia. Nyt minun on tutustuttava ja sopeu...

Kaksi viikkoa on kohta ohi ja huomenna koittaa vapaus!! Parista yksittäisestä hetkestä ja kuvan tekstistä huolimatta I've had my shit together. Olen tottunut vähävirikkeiseen päivärutiiniin, missä oveen koputukset ovat keskeisessä asemassa. En ole kokenut suurta mielialan vaihelua tai ahdistusta. Olen kyllä miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun huoneeseen suljetuksi joutuminen ei masenna, mutta ehkä elämässä on ollut joskus joitain paljon masentavampia asioita, joten tämä kokemus menee vain omaan lokeroonsa. Uskomattoman suurta iloa ja vaihtelua päiviin on tuonut musiikki. Otin pitkästä aikaa Spotify premiumin ja tuttujen soittolistojen kuuntelu napit kaakossa ja päätön tanssiminen on olleet päivien pelastus. Naapuri voi olla eri mieltä, mikäli tossujen steppaus kaakelia vasten on kuulunut joka päivä seinän läpi 😜 Toisen viikon puolella myös ruoka parani tai ainakin se alkoi maistua paremmalta. Aamiainen jaksaa silti aina yllättää, olen saanut niin sushia kuin sushiburgerinkin...

Hohhoijaa, jopa voi aika mennä hitaasti! Ihmiskokeen puoliväli on saavutettu, takana on todella pitkä viikko. Tunnelmat on vaihdelleet ilosta jonkinlaiseen ahdistukseen, mikä sinänsä lienee ihan normaalia. Luulin istuvani tämän kakun ihan helposti, mutta nyt viimeiset kaksi päivää, lauantai ja sunnuntai, ovat olleet todella pitkiä. Se, että on viikonloppu, on tuonut ihan oman angstinsa, jota selittää ehkä parhaiten se, että meidän täällä asuvat perheenjäsenet eivät ole töissä, mutta eivät silti voi tulla meitä tapaamaan.  Olen saanut jatkuvasti piristäviä lähetyksiä karanteenin ulkopuolelta, maailman parhailta maistuvia smoothieta, raikasta jääkahvia, suklaata, vastaleivottuja sämpylöitä ja myös upouuden puhelinnumeron eli paikallisen puhelinliittymän. Näistä on tullut aitoa iloa ja hyvää mieltä. Viestit eri puolilta ovat pitäneet kiinni ulkomaailmassa ja karanteeniporukan oma vitsailu WhatsAppissa on ollut omiaan tuntemaan oudon sisäpiirin kieroutunutta yhteisöllisyyttä.  Ole...

Karanteenista on kärsitty jo yli neljäsosa, päivä 4 menossa. Kokemus on ollut kutakuinkin sellainen, mitä kuvittelin. Sänky on huoneen ja koko elämän keskipiste - sohva, ruokapöytä, opiskelunurkkaus ja kirjasto, ja tietysti sänky. Pari ensimmäistä yötä meni varmaan lentoväsymystä nukkuessa, mutta nyt uni on vaihtunut epämääräiseen valvomiseen ja vatvomiseen.  Hotellin käytävillä ei (mielellään) saa liikkua. Jos ovi jää auki liian pitkäksi aikaa, pärähtää ääneen paloauton ääntä muistuttava sireeni. Ikkunan voi sentään avata. Sen takana on kalterimainen rakennelma, mikä kuvaa tilannetta fyysisen vapauden suhteen melko hyvin.  Toista koronatestiä ei ole vielä kuulunut; huhu kertoi, että seuraava testi olisi vasta karanteenin lopuksi. Elättelin jostain syystä toiveita, että kahden-kolmen negatiivisen testin jälkeen karanteenista olisi voinut päästä pois, hyväuskoinen hölmö kun olen.  Ruoka on ollut kovin lihaisaa, eli opiskelijan kasvismössöt ovat vaihtuneet nautaan, possuun ...