Karanteeni - päivä 13

Kaksi viikkoa on kohta ohi ja huomenna koittaa vapaus!! Parista yksittäisestä hetkestä ja kuvan tekstistä huolimatta I've had my shit together. Olen tottunut vähävirikkeiseen päivärutiiniin, missä oveen koputukset ovat keskeisessä asemassa. En ole kokenut suurta mielialan vaihelua tai ahdistusta. Olen kyllä miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun huoneeseen suljetuksi joutuminen ei masenna, mutta ehkä elämässä on ollut joskus joitain paljon masentavampia asioita, joten tämä kokemus menee vain omaan lokeroonsa.

Uskomattoman suurta iloa ja vaihtelua päiviin on tuonut musiikki. Otin pitkästä aikaa Spotify premiumin ja tuttujen soittolistojen kuuntelu napit kaakossa ja päätön tanssiminen on olleet päivien pelastus. Naapuri voi olla eri mieltä, mikäli tossujen steppaus kaakelia vasten on kuulunut joka päivä seinän läpi 😜

Toisen viikon puolella myös ruoka parani tai ainakin se alkoi maistua paremmalta. Aamiainen jaksaa silti aina yllättää, olen saanut niin sushia kuin sushiburgerinkin. Molemmat herkullisia, mutta eivät paras yhdistelmä aamukahvin kanssa. Tarjolla on tietysti ollut myös sitä koiralta haisevaa puuroa, jossa lilluu jotain mykyjä.

Kävin tänään aamulla toisessa ja karanteenin viimeisessä koronatestissä. Niitä ei tosiaan ollut kahta enempää. Testiin mentiin hotellin alempaan kerrokseen, siis oman kerroksen ulkopuolelle. Oli jokseenkin ihmeellistä nähdä kadulle. Jos huone olisi ollut kadun puolella, olisin voinut seurata baarien ja katukahviloiden elämää. Olen kuullut koiran haukkuvan kumeasti joka päivä ja nyt selvisi, että kadun toisella puolella häkissä oli iso bulldog. Karanteeni on ollut tietynlainen aistideprivaatio vähäisine virikkeineen, joten valoisa, aurinkoinen ja vilkas katu näytti ihmeelliseltä.

Karanteenin lopun tunnelmat ovat lähinnä epäusko ja toisaalta pieni harmistus, että täysin oma aika loppuu (joo, tiedän, olen kummajainen). Nyt huoneeseen levitetyt tavarat pitäisi sulloa takaisin matkalaukkuihin. Yhteenkään tuliaissalmiakkiin tai -suklaaseen en ole koskenut, mikä on outoa ja pienoinen ihme. Kun matka varmistui muutama viikko sitten, loputon makeanhimo hiipui. Uskon sen palaavan, kun uuden jännitys vaihtuu normaaliin elämään. 

Outoa on ollut myös erityisen kova ikävä - kaikista maailman paikoista - Tallinnaan! Tämä on ihan kummallinen juttu, mutta mielessä on vilkkunut joulumyyjäiset Tallinnan tunnelmallisella Raatihuoneentorilla, höyryävä glögi, kevyt lumisade ja kapeat kävelykadut. Se, etten tiedä, milloin seuraavan kerran pääsen Tallinnaan, on vainonnut minua monena päivänä. No, ehkä se unohtuu, kun Vietnam avaa ovensa tulevina kuukausina. 

Valoa kohti (konkreettisesti),

Minni