Saigonin (ikuiset) väristykset

Tämä tuntuu nyt normaalilta. Sitä olen toistellut mielessäni muutamien päivien ajan. Minä, Saigon, Vietnam, sumu, kuumuus, mopot, sandaalit, tämä tuntuu nyt normaalilta. Instagramin fiidi on täynnä kuvia erittäin lumisesta Suomesta ja olen entistä iloisempi, että tämä on nyt oma normaalini. 

En ole koskaan ollut talvi-ihminen, olisin vaihtanut Pohjois-Karjalan ennätyslumet ja -pakkaset 80-luvulla mieluusti Etelä-Suomen epämääräisen vähälumisiin talviin. Toki 80-luvulla suurin syy oli pipon kampaukselle aiheuttama vääryys ja cooliudesta kärsineet korvanlehdet. Suomen nykyinen pipomuoti on hyvä asia. Tosin muistelen pipon verran kangasta puuttuvan nilkan ympäriltä. 

Täällä Saigonissa pukeudutaan lähes pakkaskelin malliin, monesti niin, että vaatekerrosten raosta näkyvät vain silmät. Naiset suojaavat myös nilkat vaaleanbeigeillä kaksivarvassukilla, jotta jalkaan voi vetää läpökkäät. Tällä viikolla on myös ollut paikallisittain ennätyskylmiä aamuja, vain +19 astetta. 

kuva: VNExpress

Pohjoisissa provinsseissa on jopa satanut lunta, ja turistien ihastellessa "eurooppalaisia maisemia" paikalliset ihmiset ovat joutuneet värjöttelemään jääkylmissä kodeissaan, lapset eivät ole voineet mennä kouluun ja ne jotka menevät, käärivät ympärilleen muovikelmua, karjaa kuolee ja elanto jää hankkimatta niiltä, joilla ei ole tarpeeksi vaatteita pysyä lämpimänä erittäin kylmässä säässä. Asukkaat kommentoivat, "We don't like snow" ja heillä siihen on parempi syy kuin minulla. 

Saigonissa pukeutumiseen on syynä myös se tiheä sumu- ja saastekerros, joka leijuu kaupungin yllä lähes joka aamu. Se ei vie parkkipaikkoja kadunvarsilta, kuten lumikerros Helsingin keskustassa, mutta sitä kaupungin työntekijät eivät voi myöskään siirtää toisaalle päivän aikana. Se joko hälvenee tai ei. 

Suurkaupunki on läsnä kaikille aisteille. Saasteet, pakokaasu, kärisevä ruoka, jätteet, elävien ja teurastettujen kanojen jätökset, myyntipöydillä makaavat ruhonosat, vahva kahvi, kalakastike, bensa, palavat roskat, hiki ja temppelipuunkukka taistelevat maailman parhaassa hajusekoituksessa. 

Kaikkialla pärisee, mopot, veneen moottorit, jättimäiset rekat, autot ja kolmipyöräiset perälavamopot. Polkuvoimalla liikkuvat myyntikärryt takaavat oman huomionsa huudattamalla nauhoitettua "myyntislogania", josta en ymmärrä mitään, mutta jotka osaan ulkoa, koska niitä tosiaan toistetaan. Rekat eivät pysähdy mistään syystä, jos niille palaa vihreä valo, ja niiden matalalta kumpuava äänimerkki on kuin kuoleman sumutorvi, jonka lähestymistä ei jäädä odottelemaan. 

Makuaistia hivelevät paksun sokerimaidon piristämä robusta, riisi kaikissa muodoissaan, passionhedelmän kirpeät vitamiinit, sametinpehmeä avocado, rapeaksi paistettu siankylki, kalakastike, kimchi, chili, pähkinät, porkkanat ja idut, kaikki sulassa sovussa.

Kun kirjoitan esseetä, rajoitan virikkeet minimiin. Parvekkeelta voi seurata niin montaa asiaa, että kirjoittaminen helposti unohtuu: Nousuvesi täyttää tyhjän joenuoman, pikavene ja perämoottori-prutku ohittavat  joen mutkan, mutta ääni edelleen kuuluu ja on pakko seurata, kuinka kaukana ne ovat. Valkoiset kyyhkyt laskeutuvat joukolla samaan puuhun ja lehahtavat lentoon, kun mopo ajaa ohi. Asfalttijyrä tasoittaa uutta pintaa ja kaikki työmiehet ovat täysissä vaatteissa päästä varpaisiin. Koululaiset hikoilevat varjottomalla  jalkapallokentällä köydenvedossa. Hiljaisen kadun lenkkeilijät kiertävät alkuillasta puistoa jo toista tuntia. Auringon laskiessa ison kerrostalon seinän mainostaulu alkaa elää ja viihdyttää tarvittaessa koko yön. Saigon never sleeps.

Mutta lumi onneksi puuttuu.

Minni