Kulttuurien välistä kärsivällisyyttä

Kulttuuri-immersioni on kestänyt jo sen verran, että on sopiva hetki tehdä yhteenvetoja joistain arkipäiväisistä asioista - muustakin kuin siitä, mitä minulla on ikävä tai mitä ei. Tässä ihmiskokeessa ei voi olla vertaamatta kaikkea ja koko ajan Suomeen ja suomalaisten tapoihin tai tottumuksiin. Välillä pienet asiat herättävät pohtimaan, voiko joku oikeasti toimia niin tai näin, ja toisaalta, miten omiin taipumuksiin tai mieltymyksiin liimautunut sitä voikaan olla. Kaikkiin paikallisiin tapoihin en kuitenkaan halua tottua....

Lähes kaikkialla Saigonissa (ja muuallakin) on paljon melua, mihin tottuminen on vielä kesken. Liikenne on oma lukunsa (mm. ne massiivisten rekkojen kuoleman sumutorvet), mutta älämölöä on myös muualla: kahvilassa, ravintolassa, kampaamossa, kadulla, salilla, uima-altaalla... Kukaan ei kiinnitä huomiota meteliin ja äänekkyyteen (tai ei ehkä kuule sitä kaikelta melulta), ja lapsetkin saavat olla lapsia ja ilakoida niin sisällä kuin ulkonakin, eikä ketään vaivaa eikä kukaan katso pahasti. Juopuneet paikalliset miehet, ja joskus naisetkin, huutavat ja laulavat täysin häpeilemättä. Pimeyden laskeutuessa kävelen toisinaan iltalenkkiä asunnon lähimaastossa ja valottoman kadun varrella voi tulla vastaan ns. pop-up-karaoke-ravintola, eli pöytä, muutama muovituoli, jotain ruokaa pöydällä, mutta ennenkaikkea ämyri ja mikrofoni, sekä oman sävelkorvani mukaan erittäin pieleen laulava asiakas. Pieni pöytä jossain kadunvarressa onkin yllättävän keskeinen mölynlähde, varsinkin jos paikalla on myös karaokevälineet tai alkoholia (tai molemmat).

Tätä kirjoittaessa yritän suojautua vastamelukuulokkeilla ja rauhallisella pianomusiikilla kahvilan kovaäänistä vietslovaria vastaan, mutta häviän 6-0. Musiikki pauhaa kuulokkeiden läpi ja päätä särkee äänten kakofonia. Jos jossain paikassa ei ole asiakkaita ja sinne menee, laitetaan musiikki päälle ja ehdottomasti liian lujalle. Olen joskus työntänyt sormet hienovaraisesti korviin ja saanut siten volyymiä hieman pienemmälle. Kävelimme lomalla suuressa puistossa metsäistä polkua ylös kohti huipulla olevaa vesiputousta ja puolessa välissä matkaa oli pieni seurue piknikillä. Heillä oli mukanaan iso kaiutin, josta pauhasi paikallinen poppi. Täysillä. Keskellä metsää. Rauhallisen luontopolun varressa. I rest my case.

 

Niin karaokebaarin kuin minkä tahansa muunkin yrityksen tuntuu voivan pistää pystyyn mihin tahansa. Seurasin joku aika sitten ravintolan ikkunasta tien toisella puolella olevan mopokorjaamon touhua. Korjaamo tarkoitti yhtä miestä ja työkaluja. Korjaaja istui jalkakäytävän reunuksella ja asiakas "ajoi sisään" eli tuli mopolla paikalle. Mopo nostettiin jalkatuelle ja renkaat vaihdettiin sisäkumeja myöten siinä tien laidassa. Miten kätevää! Ei kuluja turhista seinistä tai ovesta. Ei lopu tila, kun ei ole seiniä tai loppuu, jos jalkakäytävä on täynnä porukkaa. Niin riemastuttavan vapaamielistä!

Se, mikä ravintolassa tai kahvilassa istumisessa on riemastuttavaa, on että kukaan ei tule ajamaan pois, vaikka istuisin pöydässä 6 tuntia yhden kahvitilauksen varjolla. Kahvilassa tai terassilla saa istua ja tehdä töitä niin kauan kuin jaksaa. Luin äskettäin hesarista mielipidekirjoituksen, missä närkästyneen lukijan mielestä etätyöläiset vievät paikat terassien oikeilta asiakkailta. Täällä jokainen asiakas on tärkeä, eikä kukaan närkästy siitä, että joku viettää aikaansa ravintolassa kirjoittaen tai lukien. 

Kahvia saa kaikkialta, mutta olen aiemmin kirjoittanut gluteenittoman appeen löytämisen hankaluudesta. Sama pätee erinomaiseen suklaaseen, sitä on vaikea löytää. Pihistelin Suomesta tuotujen fazun sinisten kanssa muutaman kuukauden, mutta nyt niistä on jo kauan ollut jäljellä vain haikea kaipaus. Paras ratkaisu suklaanhimoon on tehdä keskinkertaisesta suklaasta löysä suklaakakku mikrossa ja tällätä päälle vaniljajäätelöä, mutta joskus silti haluaisin juuri omia, kriittisiä makuhermojani hivelevää, rasvaista jälkimakua jättämätöntä suklaata. Ja salmiakkia! Joudun tyytymään tutuimpiin saatavilla oleviin, cadburyn maitosuklaaseen ja snickersiin. Minulla on eniten ikävä pätkis crunchya ja halvan ruutusalmiakkia. Suomessa ei monesti tule ajatelleeksi laadukkaiden ruokatuotteiden runsautta ja ostamisen helppoutta. 

Jos hyvän suklaan etsimiseen saa nähdä vaivaa, muuten täällä on helppo laiskistua. Ruuan ja juoman voi tilata kotiin, ja jos ei halua, ei tarvitse itse pestä hiuksia, lakata kynsiä, siivota, tiskata tai pyykätä, tai ajaa mopolla. Siivoojan saa kympillä kolmeksi tunniksi, hiustenpesun parilla eurolla ja usein pakettiin kuuluu hartioiden ja pään hieronta, joskus myös kasvojen kuorinta. Kotona puuhasteleva voi tilata tarpeelliset tavarat kotiin käsittämättömän kattavasta verkkokauppa-alusta-palvelusta: leipomisvälineet jauhoja ja mausteita myöten, vessapaperia, multaa, metallia, kodinkoneita, koruja, kosmetiikkaa, kirveen, huonekaluja, kasveja, puhelimen tai vaikka sitä suklaata. Ja kaikki saman sovelluksen kautta niin, että toimituksen voi halutessaan maksaa käteisellä vasta sen saadessaan. Toimitukset kestävät päivästä pariin ja kun puhelin aamupäivällä soi ja soittaja mutisee käsittämättömiä asioita vietnamiksi, on syytä kävellä portille hakemaan paketti. 

Verkkokauppojen valtavan valikoiman kääntöpuolena ovat tuoteväärennökset, joiden kanssa saa olla tarkkana ja lukea muiden antamia arvosteluja (eli kääntää niitä vietnamista suomeksi) ja ottaa silti harkittuja riskejä. Kaikkea shampoosta ruokaan väärennetään. Tiedän silti jo nyt, että tätä ostamisen helppoutta tulee ikävä Suomessa, ellei Amazon tai joku muu ala toimittaa tavaraa kotiovelle kaikista mahdollisista kaupoista, saman luukun kautta. 

Vessapaperi on täällä tavallaan ylellisyystuote ja olen ymmärtänyt, etteivät sitä osta muut kuin me muualta tulleet. Kaikissa vessoissa (paitsi metsän keskellä) on käsisuihku ja sillä on tarkoitus huuhdella itsensä matkaan. Tässä tavassa on mielestäni paljon hygieniaa uhmaavia aukkoja (ilman sanaleikkiä), joten ostan todellakin vessapaperia! Sitä ei pystyne väärentämään?

Toin Suomesta mukanani Fiskarsin sakset, millä ei ole vessassa käymisen kanssa mitään tekemistä, mutta mistä olen vieläkin erittäin tyytyväinen. Samaa toimivuutta, ergonomiaa, laatua ja kestävyyttä saa pitkään hakea paikallisista saksista. Monet tuotteet ovat heppoisia ja hajoavat nopeasti käytössä. Hinnastakaan ei välttämättä voi päätellä tuotteen kestosta yhtään mitään.

Korealaista ja japanilaista ihonhoitoa suosivalle tämä on paratiisi, tuotevalikoima paikallisessa kempparissa on päätähuimaava. Toki tunnetuimmista merkeistä saa pulittaa ihan kohtuullisia summia, mutta pienen googlaamisen avulla monet uudet huiput ovat tulleet tutuksi. Watsonin ja Guardianin hyllyjen välissä kiertelemällä saa lisäksi taatusti aitoja tuotteita. Monien purkkien kyljissä selosteet ovat korean tai japanin lisäksi vain vietnamiksi ja kun käännän niitä googlen lensin avulla, minulle on tultu sanomaan, että miss, meidän tuotteista ei saa ottaa valokuvia. Kielitaidon puute antaa kuitenkin paljon anteeksi ja myyjät poistuvat paikalta takaperin ja anteeksi pyydellen. Kotona avaamattomat purnukat säilyvät jääkaapissa tai ilmastointilaitteen puhurin alla. Kylppärissä ovat vain päivittäin käytössä olevat tuotteet, koska kuumuus muuttaa kosmetiikan koostumusta ja geelistä tulee ajan saatossa nestettä. 

Uutta ihmeteltävää tulee eteen edelleen lähes joka päivä. Tällä hetkellä Saigonissa puhutaan lock-downista, koska koronakeissejä on ilmennyt jonkin verran. Saigonilainen sosiaalinen eristäytyminen onkin vielä kokematta, mutta toivottavasti jääkin! 

Minni