Vaihdokit

Joulu on kohta ovella, vaikka uutta elämää Vietnamissa on takana vasta alle kaksi viikkoa. En juuri aiemmin ajatellut syksyn menneen nopeasti, mutta nyt vuoden loppu tulee vastaan todella vauhdilla.  Uusi koti alkaa tuntua kodilta, mutta arjessa on paljon uusia vivahteita, pakokaasun ja mopoilun lisäksi. Päivä alkaa pyräyksellä salille. Haaveilin koko syksyn siitä, että pääsen lähes suoraan hissillä jumpalle ja se tuntuukin nyt todella luksukselta, vaikka itse sali on melko keskinkertainen. Jos oikein mietin, on hieman ikävä merellisen Espoon raikkaita tuulia aamulenkin aikana, mutta laitan silmät kiinni ja käännän kasvot kohti ilmastointia. Moikkailen pihan leikkipuistossa jumppaavia lastenhoitajia (mummoja?), mutta hymyt ovat tiukassa. Kyllä minä ne vielä pehmitän.  Ruokailu on aina elämys, erityisesti siksi, että varmuutta ruuan sisällöstä ei ole välttämättä edes syömisen jälkeen. Kokemukset ovat olleet erittäin positiivisia, mutta en todellakaan tiedä joka kerta, mitä olen syönyt.

Uutta arkea on nyt takana kolme päivää. Matka ja siirtyminen Suomesta tähän vietnamilaiseen arkeen kesti tavallaan lennon ja karanteenin mitan, olin perillä vasta, kun vapauduin hotellivankilasta. Matkan päättyminen ja vapaus oli tietysti aivan mahtavaa erityisesti siksi, että pääsin vihdoin rakkaan puolisoni luo yli neljän kuukauden odotuksen jälkeen. Karanteenin loppuminen ja uuteen, tavalliseen elämään siirtyminen on ollut silti eräänlainen shokki: pieni introverttikuplani vaihtui meluisaan, suureen maailmaan. En ole parhaimmillani vieraassa ympäristössä ja matkoillakin rentoudun oikeastaan vasta sitten, kun tunnen lähiympäristön ja tiedän, mistä mitäkin löytyy. En varsinaisesti nauti tutustumisvaiheesta. Shokkia on lisännyt pakollisen tutustumisen tärkein tavoite, löytää ruokaa. Karanteenissa ovelle koputettiin kolmesti päivässä, eikä luukun avaamisen lisäksi tarvinnut huolehtia mistään muusta. Yllätykset olivat enemmän tai vähemmän maistuvia. Nyt minun on tutustuttava ja sopeudutt

Kaksi viikkoa on kohta ohi ja huomenna koittaa vapaus!! Parista yksittäisestä hetkestä ja kuvan tekstistä huolimatta I've had my shit together. Olen tottunut vähävirikkeiseen päivärutiiniin, missä oveen koputukset ovat keskeisessä asemassa. En ole kokenut suurta mielialan vaihelua tai ahdistusta. Olen kyllä miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun huoneeseen suljetuksi joutuminen ei masenna, mutta ehkä elämässä on ollut joskus joitain paljon masentavampia asioita, joten tämä kokemus menee vain omaan lokeroonsa. Uskomattoman suurta iloa ja vaihtelua päiviin on tuonut musiikki. Otin pitkästä aikaa Spotify premiumin ja tuttujen soittolistojen kuuntelu napit kaakossa ja päätön tanssiminen on olleet päivien pelastus. Naapuri voi olla eri mieltä, mikäli tossujen steppaus kaakelia vasten on kuulunut joka päivä seinän läpi 😜 Toisen viikon puolella myös ruoka parani tai ainakin se alkoi maistua paremmalta. Aamiainen jaksaa silti aina yllättää, olen saanut niin sushia kuin sushiburgerinkin

Hohhoijaa, jopa voi aika mennä hitaasti! Ihmiskokeen puoliväli on saavutettu, takana on todella pitkä viikko. Tunnelmat on vaihdelleet ilosta jonkinlaiseen ahdistukseen, mikä sinänsä lienee ihan normaalia. Luulin istuvani tämän kakun ihan helposti, mutta nyt viimeiset kaksi päivää, lauantai ja sunnuntai, ovat olleet todella pitkiä. Se, että on viikonloppu, on tuonut ihan oman angstinsa, jota selittää ehkä parhaiten se, että meidän täällä asuvat perheenjäsenet eivät ole töissä, mutta eivät silti voi tulla meitä tapaamaan.  Olen saanut jatkuvasti piristäviä lähetyksiä karanteenin ulkopuolelta, maailman parhailta maistuvia smoothieta, raikasta jääkahvia, suklaata, vastaleivottuja sämpylöitä ja myös upouuden puhelinnumeron eli paikallisen puhelinliittymän. Näistä on tullut aitoa iloa ja hyvää mieltä. Viestit eri puolilta ovat pitäneet kiinni ulkomaailmassa ja karanteeniporukan oma vitsailu WhatsAppissa on ollut omiaan tuntemaan oudon sisäpiirin kieroutunutta yhteisöllisyyttä.  Olen viettän

Karanteenista on kärsitty jo yli neljäsosa, päivä 4 menossa. Kokemus on ollut kutakuinkin sellainen, mitä kuvittelin. Sänky on huoneen ja koko elämän keskipiste - sohva, ruokapöytä, opiskelunurkkaus ja kirjasto, ja tietysti sänky. Pari ensimmäistä yötä meni varmaan lentoväsymystä nukkuessa, mutta nyt uni on vaihtunut epämääräiseen valvomiseen ja vatvomiseen.  Hotellin käytävillä ei (mielellään) saa liikkua. Jos ovi jää auki liian pitkäksi aikaa, pärähtää ääneen paloauton ääntä muistuttava sireeni. Ikkunan voi sentään avata. Sen takana on kalterimainen rakennelma, mikä kuvaa tilannetta fyysisen vapauden suhteen melko hyvin.  Toista koronatestiä ei ole vielä kuulunut; huhu kertoi, että seuraava testi olisi vasta karanteenin lopuksi. Elättelin jostain syystä toiveita, että kahden-kolmen negatiivisen testin jälkeen karanteenista olisi voinut päästä pois, hyväuskoinen hölmö kun olen.  Ruoka on ollut kovin lihaisaa, eli opiskelijan kasvismössöt ovat vaihtuneet nautaan, possuun ja kanaan. Täm

Hoplaa! Niin sitä vaan siirryttiin Suomesta Saigoniin koronasta piittaamatta. Tosin tuo on täydellistä puppua, koska koko matkaa väritti vahvasti korona. Helsinki-Vantaalla ei ollut jonoja, mutta erikoislennon lähtöselvityksessä oli oma jännityksensä, kun kaikkien piti esittää erinäisiä dokumentteja. Osa meistä oli joutunut käymään lentoa varten koronatestissä toistamiseen, kun julkisen puolen tekstiviestikuittaus ei kelvannut todistukseksi negatiivisesta tuloksesta. Olisin vaihtanut lentoa edeltäneiden päivien kaaoksen ja epävarmuuden mieluusti pois, joten boarding passin käteen saaminen oli eräänlainen juhlan aihe. Kipuilin valtavan matkatavaramäärän kanssa, mutta pääsin pälkähästä (ryhmälipulla matkustamisessa on puolensa). Varattu kolme tuntia suli pitkiin jonotuksiin ja portille kävelyyn, ja kentältä toivotut tuliaiset jäivät ostamatta. Ekalla lennolla Dohaan (5:30h) maskin ja visiirin darthvadermainen yhdistelmä koetteli hermoja. Jotenkin sitä silti vaan söi ja joi visiiriä nosta

Koko vuoden ja syksyn odotetuin asia tapahtuu vihdoin huomenna: lennän Vietnamiin!!! Toki mutkan ja karanteenin kautta, mutta silti. Tunnelmat ovat aivan huikeat, tätä maisemanvaihtoa odotettu!! Olen asunut elokuun alusta saakka ns. matkalaukusta, kun oma koti meni vuokralle ja lähtö Vietnamiin on viivästynyt koronan vuoksi. Rajat ovat olleet kiinni kauan, ja tarvittavien lupien saaminen on kestänyt ikuisuuden (no, lähes neljä kuukautta). Minulla on toki ollut odotellessa opintojen kanssa paljon tekemistä, mutta koronan vuoksi elämä on kyllä ollut paljon rajoittuneempaa, kuin mitä opintovapaata suunnitellessani ajattelin. Tauti jyllää kiihtyy ja uhkaa siirtyä Uudellamaalla nyt  leviämisvaiheeseen .  Rauhallinen odotus vaihtuikin viime viikolla paniikkiin, kun sairastuin kovaan nuhaan ja sain kehiteltyä itselleni myös kuumetta. Kuvittelin saaneeni koronatartunnan sopivasti reilu viikko ennen matkaan lähtöä, kaikki oireet natsasivat. Olin konkreettinen psykologian ihmiskoe, kuulostelin o

Sain tänään ensimmäisen merkinnän hyväksytystä kurssisuorituksesta, jiihaa! Tekstiä on syntynyt alkuvaikeuksien jälkeen kuin Gutenbergin kirjapainosta, mutta arvostelujen saamisessa menee useampi viikko. En laske tätä opettajien syyksi, heillä on vino pino esseitä luettavanaan, kun yliopiston varsinaiset ja me avoimen opiskelijat palautamme samana päivänä kymmeniä sivuja uusia tulkintoja pyydetyistä aiheista. En tiedä, miten he jaksavat aina innostua lukemaan samoja aiheita uudestaan ja uudestaan ja vielä kirjoittamaan jotain henkilökohtaista jokaiseen arvosteluun. Arvostan! Opintovapaan kohokohtaa, Vietnamiin matkustamista odotellessa minulla on ollut hyvin aikaa pohtia ja tulkita ihmismielen kiemuroita psykologisten teorioiden valossa. Normityön vaihtaminen opintoihin on ollut erinomainen ratkaisu. Olisin toki opiskellut myös ilman mahdollisuutta reissata Vietnamiin, mutta tokihan se on kiilunut melkoisena palkintona mielessä. Olen unelmoinut esseen kirjoittamisesta uima-altaalla (ei

En ole koskaan ollut hyvä toimimaan muiden aikataulujen mukaan. Vapaa-ajalla olen joskus kieltäytynyt tapaamisista, jos ne ovat häirinneet itsekästä yksinoloani ja aikatauluttamatonta joutenoloa. Töissä olen kyllä ollut aina ajoissa paikalla, tehnyt työni tunnollisesti ja minulle annetussa aikataulussa, mutta työelämässä minua on vihmonut se, että teen enimmäkseen sitä ja siinä aikataulussa, mitä joku muu haluaa. Työtehtävä, josta olen opintovapaalla antoi vaihtelua ja suunnattomia vapauksia. Olin saanut sen, mitä kauan halusin, ja lisäksi myös kivan esimiehen, joka ymmärsi antaa vapautta. Siitä huolimatta työn raamit korpesivat jonkin verran, en ollut luova tai kekseliäs. Ollakseni luova, minulla piti olla mahdollisuus ajatella rauhassa tekemättä mitään, antaa luovuudelle aikaa tulla esiin. Sitten vihdoin luovana tekemättömyyden hetkenä tekemättömät työt muistuttivat itsestään, ja luovuus tyssäsi.   Aloin opiskella, jotta saisin vapautta ja mahdollisuuden tehdä tai olla tekemättä asio

Pian tämän blogin vuonna 2009 aloitettuani vaihdoin luvatun itsetutkiskelun vain pään sisällä tapahtuvaksi ja kirjoittaminen tyssäsi heti alkuunsa. Komea alku blogille :)  Napakasta alkuasenteestani huolimatta, en suhtaudu vuosikymmenen mittaiseen mahalaskuun kovin vakavasti. Tapahtui paljon kaikenlaista eikä kirjoittaminen tullut mieleen, rohkeista alkulupauksista huolimatta. Nyt uusi yritys. Vakaudesta vapauteen Vaihdoin aivan äskettäin säännöllisen työnteon vapaamuotoiseen opiskeluun. Olen pienen ikäni pohtinut lähes kaikille asioille niiden vaihtoehtoja eikä työnteko ole ollut poikkeus. Harkitsin toki vakauden vaihtoa vapauteen jonkin aikaa; ensimmäinen ajatus kävi mielessä aikaisin vuonna 2019. Vaihdoin sitten samana vuonna myös työtehtävää, ja äärimmäisen mielenkiintoinen ja palkitseva työ vei mukanaan. Mutta ajatus jäi itämään. Korona vaihtoi työnteon toimistolta etäkonttorille keväällä 2020 ja aloin vakavissani miettiä kotiin jumiutuneelle työnteolle vaihtoehtoja. Eikä siinä vi