Hoplaa! Niin sitä vaan siirryttiin Suomesta Saigoniin koronasta piittaamatta. Tosin tuo on täydellistä puppua, koska koko matkaa väritti vahvasti korona. Helsinki-Vantaalla ei ollut jonoja, mutta erikoislennon lähtöselvityksessä oli oma jännityksensä, kun kaikkien piti esittää erinäisiä dokumentteja. Osa meistä oli joutunut käymään lentoa varten koronatestissä toistamiseen, kun julkisen puolen tekstiviestikuittaus ei kelvannut todistukseksi negatiivisesta tuloksesta. Olisin vaihtanut lentoa edeltäneiden päivien kaaoksen ja epävarmuuden mieluusti pois, joten boarding passin käteen saaminen oli eräänlainen juhlan aihe. Kipuilin valtavan matkatavaramäärän kanssa, mutta pääsin pälkähästä (ryhmälipulla matkustamisessa on puolensa). Varattu kolme tuntia suli pitkiin jonotuksiin ja portille kävelyyn, ja kentältä toivotut tuliaiset jäivät ostamatta.
Ekalla lennolla Dohaan (5:30h) maskin ja visiirin darthvadermainen yhdistelmä koetteli hermoja. Jotenkin sitä silti vaan söi ja joi visiiriä nostamalla. Yli 13h välilaskun vietin loungessa, puolimakaavassa istuma-asennossa. Dohan kentälläkään ei ollut ruuhkaa, ja miksipä olisi ollut, kun juuri kukaan ei matkusta. Toinen lento (6:30h) Dohasta Saigoniin meni jo suht helposti, kun kasvojen mikroilmastoon (tai nanoilmastoon) oli mukamas tottunut.
Perillä Saigonissa olimme keskellä yötä, eli sopivaan vuorokaudenaikaan hikistä viisumi- ja maahantuloprosessia ajatellen. Hien pelko oli onneksi turha, ja kaikki meni sujuvasti, kun mukana oli iso pino dokumentteja ja todistuksia, ja tietysti dollareita. Bussimatkalle puettiin kertakäyttöinen smurffiasu, en tiedä miksi. Se herätti lähinnä kauhua, kun oli jo muutenkin kuuma. Toki ymmärrän, että oikean mielikuvan vaaliminen on osa turvallisuudentunnetta.
Laukut spreiattiin hotellissa ja tuotiin märkinä huoneeseen. Kaikki tuntuu kummalliselta peliltä, kun meidät kaikki on testattu vain vähän aiemmin. Huoneessa on siivousvälineitä, ulkopuolella lisää roskiksia ja tietysti tuoli koronatestiin istahtamista varten. Tikku tuikattiinkin nenään heti aamulla, neljä tuntia kestäneiden unien kruunuksi. Käytävällä oli hämmentynyttä porukkaa, kun yritimme unenpöpperössä saada selvää sinisiin pukeutuneen henkilökunnan alustuksesta. Aamun testi oli mulle nyt neljäs koronan aikana. Karanteenissa niitä tullee vielä saman verran lisää. Lisäksi tietysti myös kuume täytyy mitata kahdesti päivässä.
Jos henkilökunta joutuu käymään huoneessa, he tulevat sisälle vain täysissä suojavarusteissa. Huone täytyy siivota itse, samoin vaihtaa lakanat ja jättää roskat oven ulkopuolelle. Ruokaa tulee kolmesti päivässä, isoja annoksia, joista suurin osa tosin jää syömättä. Rakastan vietnamilaista ruokaa, mutta sitä parasta lajia ei valitettavasti ole tarjolla karanteenissa. Onneksi täällä jo asuva rakas mieheni oli toimittanut hedelmiä, välipaloja ja hyvää kahvia huoneeseen. Söin kahvin kanssa pitkästä aikaa myös hyviä, paikallisia, nelinkertaisesti pakattuja keksejä. Keksit pakataan nelinkertaisesti myös koronan ulkopuolella.
Saigonin tunnelmaan pääsee hieman käsiksi, kun antaa ikkunan olla auki, nauttii huoneeseen leviävästä lämmöstä, kuuntelee ihmisten ja autojen ääniä ja nuuhkii ravintoloiden tuoksuja. Enää 13 päivää jäljellä!
Kaikki loppuu aikanaan - myös karanteeni,
Minni
Kommentit
Lähetä kommentti