Karanteeni - päivä 8

Hohhoijaa, jopa voi aika mennä hitaasti!

Ihmiskokeen puoliväli on saavutettu, takana on todella pitkä viikko. Tunnelmat on vaihdelleet ilosta jonkinlaiseen ahdistukseen, mikä sinänsä lienee ihan normaalia. Luulin istuvani tämän kakun ihan helposti, mutta nyt viimeiset kaksi päivää, lauantai ja sunnuntai, ovat olleet todella pitkiä. Se, että on viikonloppu, on tuonut ihan oman angstinsa, jota selittää ehkä parhaiten se, että meidän täällä asuvat perheenjäsenet eivät ole töissä, mutta eivät silti voi tulla meitä tapaamaan. 

Olen saanut jatkuvasti piristäviä lähetyksiä karanteenin ulkopuolelta, maailman parhailta maistuvia smoothieta, raikasta jääkahvia, suklaata, vastaleivottuja sämpylöitä ja myös upouuden puhelinnumeron eli paikallisen puhelinliittymän. Näistä on tullut aitoa iloa ja hyvää mieltä. Viestit eri puolilta ovat pitäneet kiinni ulkomaailmassa ja karanteeniporukan oma vitsailu WhatsAppissa on ollut omiaan tuntemaan oudon sisäpiirin kieroutunutta yhteisöllisyyttä. 

Olen viettänyt tunteja puhelin kourassa selaten huonosti päivittyvää instagramia ja myös facebookia, joka ei ole muutenkaan tuottanut mitään iloa pitkiin aikoihin. Kivan päivityksen tai kuvan metsästys syötettä jatkuvasti selaamalla on päivän oleellisin sisältö, joku minkä avulla voi tuntea olevansa hetken jossain muualla, vaikka ei oikeasti edes voi. Olen nähnyt paljon unia ja aamulla herätessäni miettinyt, mitähän kivaa tänään tekisi ja heti perään tajunnut etten pääse täältä mihinkään. 

Opiskelu ei ole ottanut tulta alleen. Olen toki kirjoittanut kohta kymmenen sivua hoipertelevaa arviota motivaatiosta ihmiselämän eri vaiheissa ja käyttänyt esimerkkinä omaa elämääni ja mm. käynnissä olevaa erikoista jaksoa. Esseen aloittaminen ja jatkaminen ovat silti olleet todella kovan työn takana. Luulin sen olevan piristävä hetki henkilökohtaista pohdiskelua, mutta kirjoittamiseen tarvittava energia on täysin hukassa.  

Jumppamatto on sentään ollut ahkerassa käytössä. Tosin 20 minuutin intensiivisetti ei millään tavalla kompensoi yli 23 tunnin paikallaanmakuuta. Pomppiminen kuitenkin vaihtaa ahdistuksen hetkellisesti endorfiineihin, mikä lienee henkisen jaksamisen kannalta hyödyllisintä.

En ole oikeasti masentunut, vaan kykenen laittamaan nämä tuntemukset omaan lokeroonsa; olen odottanut tänne pääsyä neljä kuukautta, joten jäljellä oleva viikko karanteenia ei ole enää mikään ponnistus. Jokainen esseen sivu, jonka saan täällä valmiiksi vähentää sitä työtä, mikä minua odottaa lopullisessa vapaudessa ja uudessa arjessa. Ehkä kirjoittamisella onkin siksi tällä hetkellä liian suuri henkinen kuorma. 

Ensi sunnuntaina jumppamatto vaihtuu kokonaiseen saliin, pikakahvi kahvilassa nautittuun, oven taakse toimitettu ruoka ravintolan pöydän ääressä, hyvässä seurassa syötyyn (ja itse menusta valittuun), mutta ennenkaikkea pitkä odotus vaihtuu siihen palkintoon, uuteen elämänvaiheeseen, jota olemme suunnitelleet jo muutaman vuoden. Sitä kannattaa jaksaa odottaa vielä viikon!

Ylemmän kuvan terveisin,

Minni