Lähtökuopissa

21. kesäkuuta, nyt se on kalenterissa, yhden uskomattoman elämänkokemuksen päätös ja lento takaisin Suomeen. Päässä surraa monenlaisia ajatuksia ja toisaalta hetkittäin ei mitään. Selkeä lähdön päivämäärä tyhjentää pään välillä täydellisesti, kun yritän koota itseni olemaan siitä jotain mieltä. Olen yrittänyt kasata ajatuksiani blogin muotoon siinä hetkeen onnistumatta, mutta nyt yritän.

Kotiinpaluun konkreettisen ajankohdan vahvistuminen tuntuu samaan aikaan helpottavalta ja ahdistavalta. Jäljellä olevat päivät putoilevat kalenterista nopeasti ja mieli käy läpi asioita, joita haluaisin vielä nähdä ja kokea, elämyksiä tai makuja, joitain paikkoja tai nähtävyyksiä, joista olen tullut tietoiseksi vasta täällä ollessa. Aikaa elämystelyyn on siis vielä 19 päivää.

Vietnamin suurkaupungit ovat olleet huikeita kokemuksia, kuvassa Nha Trang

Tämän ainutlaatuisen kulttuuri-immersion loppuminen on saanut myös pohtimaan, onko eläminen vieraassa maassa kieliummikkona muuttanut minua jotenkin, ovatko tavat ja tottumukset muuttuneet. Kieliummikkous ei ole lakannut vaivaamasta, vaikka tein tietoisen päätöksen olla yrittämättä opetella vietnamia muutamia fraaseja enempää. Olen kokenut olevani etuoikeutettu täällä ollessani omassa erikoisessa kielikuplassa muiden suomalaisten kanssa - missä tahansa on voinut puhua suomeksi mitä tahansa, eikä kukaan ymmärrä. Paikalliset ovat olleet samassa tilanteessa ja omassa kuplassaan, koska en ole ymmärtänyt heitä yksittäistä kiitosta ja tervehdystä enempää. En odota innolla paluuta Suomeen juuri kuplan puhkeamisen vuoksi: ymmärrän kaiken kaikkialla ja kaiken aikaa, huudot, kiroilut, erimielisyydet ja joutavanpäiväiset löpinät eivät menee enää ohi korvien. 

Gluteenittomat ja gluteenilliset sulassa sovussa, Eastern and oriental tee house, Hanoi

Pelkät erilliset kielikuplat eivät silti ole mielestäni aina syynä siihen, että täällä on saanut tottua erittäin huonoon asiakaspalveluun. Todella harvat asiakaspalvelijat ja liikkeiden omistajat ymmärtävät asiakkaiden tyytyväisyydestä yhtään mitään. Jopa Stockan kylmäävä palvelu tuntuu täältä käsin varsinaiselta voitelulta. Täällä on tavallisempaa pyöritellä käsiä yhteistyöhaluttomuuden merkiksi, kuin nähdä pienintäkään vaivaa asiakkaan eteen. Tämä koskee erityisesti paikallisia yrityksiä. Spa laskuttaa olemattomista palveluista, ja kun en suostu maksamaan, anteeksi ei pyydetä, vaan sätitään vietnamiksi. Kukaan ei kysy, haluanko lisää kahvia tai maistuiko ruoka, ja jos kahvimaitoa ei ole, kukaan ei kipaise hakemassa sitä viereisestä pikkukaupasta. Tilausten tuleminen pöytään kestää uskomattoman kauan, itsepalvelua ei ole missään, enkä saa pullaani kassalta mukaan, vaikka olisin sen siinä juuri vitriinistä valinnut. Kaupan kassa pakkaa itse asiakkaan ostokset kymmeneen eri pussiin, jono pitenee, pakkaus kestää, ja lopuksi kassakuitti vielä allekirjoitetaan ja leimataan maksetuksi. Olen pyytänyt räätäliä etsimään minulle sopivaa kangasta uuteen mekkoon, mutta tämä ei halua nähdä vaivaa ja ottaa rahoja, joita hänelle suoranaisesti tyrkytän. Asiakassuhteen säilyttäminen on täysin vieras käsite eikä kukaan tee elettä sen eteen, että haluaisin tulla asioimaan uudestaankin. Sen sijaan henkilökunta saattaa näyttää yllättyneeltä, että tulen samaan paikkaan uudelleen (olemattomasta palvelusta huolimatta).

Silkkivalikoimaa Dong Xuan marketissa, Hanoissa

Asiakaspalvelua täällä puolestaan on se, että joku seuraa perässäni vaatekaupassa parin metrin päässä ns. valmiina palvelemaan. Tavaroita tai vaatteita ei saa katsella rauhassa, ja tunnelma on samanlainen kuin Tallinnassa pian Viron itsenäistymisen jälkeen. Sen sijaan kahviloissa saa olla rauhassa eikä häiritsevästä palvelusta ole tietoakaan. Saman, tyhjän kahvikupin ääressä saa olla vaikka koko päivän, eikä kukaan tule sanomaan, että varatakseni kokonaisen pöydän minun pitäisi tilata jotain lisää.

Mahdollisuus matkustaa ympäri Vietnamia on tarkoittanut ajoittain tottumista melko heiveröiseen henkilökohtaisen hygienian tasoon. Olen käynyt pöntöttömissä kuoppavessoissa, joissa lattia lainehtii valmiiksi, vessapaperia tai saippuaa ei ole, jos käsienpesuallas löytyykin. Joskus altaan virkaa on toimittanut kauha ja saavillinen vettä. Olen selvinnyt sen ajatuksen kanssa, että kengille meni eikä tullut kunnolla pyyhittyä saatikka pestyä käsiä. Nappaan jatkuvasti kahviloista mukaani ylimääräisiä serviettejä, jotta jopa siistin kuppilan wc:n mahdollinen vessapaperittomuus ei yllättäisi. Olen ehkä pohtinut tätä asiaa blogissa aiemminkin, joten ei siitä enempää - minä vaan todella pidän vessapaperista ja käsien pesusta sen käytön jälkeen! 

Myös jatkuva hikoilu on tarkoittanut tarkasta hygieniasta luopumista. Viime aikoina onkin ollut huikeaa huomata elimistön vihdoin hieman tottuneen tähän kuumuuteen. Se olisi tosin voinut tapahtua hieman aiemmin kuin paria kuukautta ennen Suomeen paluuta. Räätälin silkkiluomukset roikkuvat rekissä lähes käyttämättöminä, koska niitä ei kannata käyttää täällä juuri koskaan, ellei halua niihin jäävän isoja hikiläiskiä käytön merkiksi. Kaiken on kestettävä jatkuvaa pesua ja kaikki vaatteet on pestävä keskimäärin yhden käyttökerran jälkeen. Olen siis tottunut tinkimään myös mieluisesta pukeutumisesta ja erityisesti omasta tyylistä, mutta senkin kanssa pystyy elämään. Esimerkistä käy viime kesänä 3,5kk Phu Quocilla vietetty aika - puolet siitä taisin olla samassa virttyneessä mustassa t-paidassa, jonka ostin New Yorkista vuonna 2010 😁

Entinen värivalikoimani näyttää uskomattoman tylsältä

Tyylistä puheenollen, asuminen Vietnamin värien yltäkylläisyydessä on suorastaan kutsunut käyttämään värikkäitä vaatteita. Garderobini on ollut vuosia täynnä mustan ja harmaan eri sävyjä, mutta nyt rekissä roikkuu toinen toistaan värikkäämpi asuja ja asusteita. Jopa räätäli huomasi värieni muutoksen joku kerta ja kommentoi, etten enää tule paikalle mustissa vaatteissa. Musta on toki Saigonin sateessa, pölyissä ja hikisillä penkeillä edelleen täysin voittamaton, ja väriskaala odottaakin Suomen, toivottavasti, vähemmän kosteaa keliä.  

Väriä elämään!

Kosteaa tai ei, olen tottunut maskin käyttöön, aina ja kaikkialla. Muistan elävästi ensimmäiset maskireissut kauppaan Suomessa joskus keväällä 2020, kun tuntui siltä, etten pysty hengittämään, posket hiertyvät verille ja nenävahvike painaa ikuisen jäljen. Vaikka maskittomia ihmisiä näkyy jo jonkin verran, haluan edelleen käyttää maskia liikenteessä; pimeän tultua pakokaasut ja tien pölykerros heijastuvat autojen ja mopojen valokeiloissa paksuna, mustana hiukkasmassana, eikä sen nähtyään halua hengittää ilman minkäänlaista suojainta. Enemmistö maskittomista on edelleen länsimaalaisia turisteja, jotka ovat alkaneet matkustaa jälleen Vietnamiin ja luovat itse omat sääntönsä tänne tullessaan. Juomakelpoisen hanaveden lisäksi odotan kovasti Suomen maskitonta kesää ja raikasta hengitysilmaa, suoraan sieraimiin, ilman suodatinta. 

Vietnamista löytyy myös puhdasta ilmaa ja ruuhkattomia teitä, Ha Giang loop

Myös jatkuvasta melusta on tullut niin normaalia, kuin se rauhasta ja hiljaisuudesta pitävälle voi tulla. Pystyn nukkumaan ilman korvatulppia enkä herää jokaiseen tööttäykseen ja myyntikärryn huutoon, jotka kaikuvat vielä puolenyön aikaan. Vietnamilaiset ovat todella äänekkäitä kaikkialla, ja he pystyvät metelöimään yhtä äänekkäästi ryhmän koosta riippumatta. Liikenteen, rakennustöiden ja täysin olemattoman äänieristyksen kolminaisuus on ollut kotona opiskelevalle melko ryydyttävää, varsinkin, kun kahviloihinkaan pakeneminen ei ole juuri auttanut. Jossain ujeltaa aina jokin, ihminen, kulkuväline tai työkalu; juuri nyt viereisen korttelin kerrostalon rakennustyömaalta kuuluu käsittämättömän kova pauke, jota on jatkunut muutaman kuukauden ajan, aamukuudesta ilta kymmeneen, joka päivä. Luulen, että alussa pitkään kokemani tietynlainen fyysinen rauhattomuus johtui juuri jatkuvasta hälinästä, johon on kestänyt aikaa tottua. Olen löytänyt hyvän rauhoittumispaikan puistossa, missä voin istua katselemassa eläinten ja ihmisten puistoelämää ja rapsutella kissajengiä, joka ottaa minut aina yhtä iloisesti ja kovaäänisesti vastaan.

Puiston katit Saigonissa

Epämukaviin asioihin tottumisen ohessa on ollut palkitsevaa tottua turvallisuuden tunteeseen. En koe olevani vaarassa missään, mopon avaimet ovat jääneet virtalukkoon, kaikki jättävät kypäränsä mopon ohjaustankoon, eikä kukaan varasta. Sinisilmäinen ei toki kannata olla ja varmaan mukana on ollut myös hyvää tuuria, mutta päällimmäinen tunne on silti turvallisuus. Espoossa polkupyöräni yritettiin varastaa kaksi päivää sen hankkimisen jälkeen ja mopoja on viety kodin edustalta useamman kerran. Suomessa muiden omaisuutta vähintäänkin rikotaan, ellei varasteta, eivätkä yleiset tilat ole turvassa vandaloinnilta. Toki monet paikat ovat täällä niin rähjäisiä, ettei niiden rikkomisessa olisi mitään mieltä, mutta mielestäni täältä myös puuttuu kokonaan yhteisen omaisuuden tuhoamiseen liittyvä mielenkiinto. Voro iskee kyntensä turistin laukkuun ja taksikuski tämän rahoihin, mutta bussipysäkin katos saa jäädä rauhaan.

Mukavuusalueen muuttuminen ei ole aina ollut helppoa, ja luulen, että tietyt asiat minussa palaavat ennalleen, kun palaan Suomen puhtauteen, rauhaan ja hiljaisuuteen. En haluaisi joutua sietämään melu- tai ilmansaasteita loppuikääni, eikä kielellinen ulkopuolisuuskaan ole pitkän päälle ainakaan asiakaspalvelua parantava asia. Tottumusten venyttely on silti ollut arvoisensa kokemus, jonka vaikutukset näkynevät vasta, kun palaan omaan tuttuun kulttuuriini. Yllätysreaktioita odotellessa!

Minni