Häpeilemätön vuosi

Olen asunut Vietnamissa virallisesti kokonaisen lunaarisen kalenterivuoden, uusivuosi tuli ja meni juuri äsken. Härän vuosi vaihtui Tiikerin vuodeksi ja on hyvä hetki miettiä, millainen vuosi oli. Viime keväänä samoihin aikoihin kirjoittelin Härän vuoden olevan hankala kaltaiselleni Koiralle, ja Koirien mm. kehotettiin varomaan sanojaan, ettemme joutuisi hankaluuksiin. Koska hankaluuksiakin on ollut enkä edelleenkään osaa vietnamia niin hyvin, että voisin avautua kenellekään paikalliselle tämän parhaiten ymmärtämällä kielellä, suurin osa usein niin tarpeellisesta palautteesta on jäänyt antamatta. Jupinani kohteeksi ovat joutuneet läheiset ja erityisesti puoliso. Häneltä pyydän anteeksi, koska jupinaan on löytynyt aihetta usein.

Vuodessa oli paljon turvattomuutta turvallisuushakuiselle ihmiselle. Toki se ei tullut yllätyksenä, eroaahan Vietnam jonkin verran koti-Suomesta. Olen onneksi päässyt yli turvattomuuteen liittyvästä olotilasta, ja arki on nyt expatin arkea Vietnamissa. Minulla on kestänyt kauan sopeutua, mitä puolestaan on ollut hankala hyväksyä itsessään. Olen pitänyt itseäni nopeasti sopeutuvana ja ehkä olen sellainen tutussa ympäristössä, mutta kun olosuhteisiin ei voi vaikuttaa eikä muiden reaktioita ymmärtää, omat ajatukset ja reaktiot ovat tuntuneet ajoittain kankeilta. Asiaa on hankala selittää, kankeus on jonkinlainen sisäinen ääni, joka on tyytymätön moniin asioihin, ja turhautuu, kun ei voi niihin vaikuttaa. Niin upeaa ja kodikasta kuin Vietnamissa ja jopa Saigonin kokoisessa suurkaupungissa voi olla, täällä harvoin tuntee olonsa täysin tervetulleeksi. Ja toki ihmisten pitääkin elää omaa elämäänsä, mehän olemme täällä vain vierailemassa. 

Härän vuosi opetti, että vietnamilaiset ovat häpeilemätön kansa. Jos vieras lähestyy kielellä, jota paikallinen ei ymmärrä, paikallinen ei ole ystävällinen, vaan lopettaa keskusteluyritykset vispaamalla käsiään ein merkiksi. Ei keskustella, en halua kuulla, en ymmärrä, en halua sanoa mitään, mene pois. Käsien pyörittely on oivallinen tapa ilmaista kaikenlaista erimielisyyttä ja tyytymättömyyttä, ja olen ottanut sen itsekin käyttöön. Jos torimyyjän hinta ei miellytä, ei tarvitse yrittää sanoa mitään, vaan ainoastaan pyörittää kättään erimielisyyden merkiksi. Rasittavaa pyörittely on esim. virastossa kun pois käännytetään ilman syitä, vain käsiä heiluttamalla.

Ihmiset eivät pelkää tuijottaa, koska erotun joukosta lähes kaikin mahdollisin tavoin. Lasten tuijotus sulaa nopeasti ja useimmat huikkaavat "hello" ja nauravat, kun heille vastaa vietnamiksi. Paikallinen ei häpeile laittaa maskia omille kasvoilleen, kun kävelen kauppaan tai hissiin. Vaikka vietnamilaiset keskenään olisivat ilman maskeja, ulkomaalaisten liittyessä joukkoon maskit vedetään kasvoille häpeämättä. Voin vain pohtia, oliko tämä esim. kaupassa turvallisempaa asiakaspalvelua vai piilorasismia. Olen jo päässyt yli siitä, etten ymmärrä paikallisten keskustelusta mitään, enkä mieti, mitä pedikyristi puhuu toisen asiakaspalvelijan kanssa minua katsoessaan.

Uudenvuoden selfie

Vietnamilaiset ovat häpeilemättömiä itsensä ja ystäviensä valokuvaajia. Erityisesti nuoret naiset saattavat käyttää ravintolassa suurimman osan ajasta ruuan ja itsensä kuvaamiseen. Kaverukset vaihtavat paikkaa pöydässä, keimailevat kameralle joka kulmasta, toinen kuvaa, toinen keimailee, sitten vaihdetaan paikkaa. Ruokaa kuvataan myös, mutta ei niin paljon kuin itseä. Ruoka jäähtyy, mutta se ei haittaa, koska jatkuva laihis on päällä joka tapauksessa. Vietnamilaiset eivät välitä siitä, että joku katsoo sivusta tai ihmettelee keimailua - he eivät edes huomaa sitä, koska kuvaavat tai kuvauttaat itseään häpeilemättä missä tahansa paikassa. Kun kivikkoisella ja pölyisellä merenrantatiellä kävelee neljän tytön joukko, jossa yksi erottuu juhlavarusteilla (korkkarit ja iltapuku), on tulossa kuvaussessio. Seurue leiriytyy kallionkielekkeelle ja iltapukutyttö asettautuu kuvattavaksi. Vähemmän juhlavasti pukeutuvat ystävät (?) kuvaavat häntä joka suunnasta, iltapukutyttö kiemurtelee ja nostelee käsivarsiaan kameroiden edessä. Kuvaus kestää kauan. Kukaan muu ei mene kameran eteen.

Vähemmän kiehtovaa katseltavaa on julkinen virtsaaminen, jota valitettavasti joutuu todistamaan aina, kun poistuu kotoa. Isä ja pieni poika tulevat asunnosta kadulle laskeutuville portaille, poika laskee housut alas ja isä pitää pippelistä kiinni, kun poika lorottelee katua kohti. Julkisesti virtsaamisen taito opitaan jo nuorena. Miljoonakaupungissa on paljon ihmisiä, taksi- ja mopotaksikuskeja, tavarantoimittajia, katukauppiaita, kerjäläisiä jne., jotka laskevat vetensä lähimpään paikkaan, riippumatta siitä, onko ympärillä muita. Ja tottakai ympärillä on muita, ollaanhan kymmenen miljoonan asukkaan kaupungissa. Ja kyllä, olen nähnyt myös naisen lorottelevan keskellä risteystä.

Useimmissa paikoissa huudetaan ja metelöidään niihin suomalaisen järkeilyn mukaan asiaankuulumattomasti. Koko käsite 'asiaankuulumattomuus' nauraa täällä päin naamaa, koska ei ole mitään asiaankuulumatonta. Kaikki kuuluu asiaan, yksin laulettava karaoke, huutaminen ravintolan pöydästä toiseen, lasten huuto ja juoksentelu kenenkään valvomatta, jatkuvat torvien tööttäys liikenteessä, oman musiinkin kuuntelu täysillä esim. rannalla, jossa jo soi paikallinen poppi ravintolan ämyreistä. Kukaan ei katso, jos puhut omasta mielestäsi liian lujaa.

Samoin on aivan normaalia heittää kaikki roskat ulos auton ikkunasta tai vaikka syödessä kädestä kadulle, täysin häpeilemättä. Isoja roskapusseja siellä täällä, auki revittyinä, usein rottia tai kuten Phu Quocin saarella, lehmiä paikalla herkkupaloja etsimässä. Täällä on turha pahoittaa mieltään roskaamisesta, koska sille annetaan täydet eväät moninkertaisella pakkaamisella ja muovipussien runsaalla käytöllä. Ilmasto ei kiitä täällä mistään, satamiljoonainen liikenne syöksee pakokaasuja ympäri vuorokauden ja yksittäiset ihmiset heittävät roskansa siihen, missä ne sattuvat syntymään.

Kaikesta tästä on silti tullut arkea, jota tulen varmasti ikävöimään. En ehkä roskia ja kuseskelua, mutta häpeilemättömyyttä itsessään. Me suomalaiset olemme oppineet häpeämään kaikenlaista, jo lapsesta alkaen. Olemme kelpaamattomia ja osaamattomia, itsellemme ja muille. Käytämme tuhottomasti aikaa peittääksemme kaikkea huonouttamme ja siinä samassa peitämme itsemme ja ihanuutemme. Jos jotain haluan viedä täältä mukanani, on se ehdottomasti vähemmän häpeilyä.

Erinomaista Tiikerin vuotta, rohkeaa, intohimoista ja häpeilemätöntä!

Minni