Loman vankina

Kuuntelin jokin aika sitten kirjaa Maailman onnellisin mies, missä kirjoittaja, 100-vuotias Eddie Jaku, kertoo elämästään ja selviytymisestään keskitysleiriltä. Pakoillessaan natseja ja asuessaan hetken Belgiassa Eddie sai luvan opettaa paikallisille nuorille hienomekaniikkaa, ja siten myös luvan liikkua asunnon ja työpaikan väliä. Mielessä häivähti Vietnamin ja erityisesti Saigonin tilanne: ulkona liikkumiseen tarvitaan tällä hetkellä lupa, todistus työnantajalta, että ko. henkilö oikeasti on töissä paikassa, johon hän väittää olevansa menossa, tai esim. vahvistus lääkärin ajanvarauksesta. Kirja oli hieno muistutus ikävän tilanteen keskellä: voin valita olla onnellinen - tai onneton - ja jokaisessa päivässä löytyy onnen aineksia, vaikka joka päivä ei siltä tuntuisi. Osui ja upposi. Kirjasuositus!

Käsky pysyä kotona on kestänyt kohta kaksi kuukautta, ja sinä aikana elämisen rajoitukset ovat vain tiukentuneet. Koronan saaneiden määrä ei laske, päinvastoin. Saigonissa alkoi tänään myös ulkonaliikkumiskielto, luvallisiksi laskettavilla asioilla saa käydä nyt aamu- ja iltakuuden välillä. Kenelläkään ei ole käytännössä mitään syytä olla ulkona pimeän aikaan.

Varsinkin ei-vietnamilaisten on ollut hankala tottua näin tiukkoihin koronatoimiin. Ne, jotka ovat voineet, ovat lähteneet maasta. Ehkä joskus tulevaisuudessa näille kokemuksille voi nauraa, mutta nyt ne ovat kuitenkin osa surullista arkipäivää, ja ihmiset joutuvat käyttämään paljon aikaa suunnitellessaan matkaa kauppaan tai lääkäriin.

Rajoitusten kiusaamina lähdimme pois Saigonista, Phu Quocin saarelle, heinäkuun alussa. Saarella korona ei juuri näkynyt ensimmäisen parin viikon aikana, maskeja lukuunottamatta. Elimme tavallista lomaelämää, söimme ulkona, ajelimme ympäriinsä, kaupat olivat auki ja ihmiset viettivät aikaa yhdessä. Sitten hotellia vaihtaessa vaadittiinkin koronatesti, mutta muutoin normiloma jatkui. Testikokemus oli positiivinen ja tehokas, ja testitulos negatiivinen. Myös hotelli oli upea merellisine ympäristöineen, mutta menikin yllättäen viikon jälkeen kiinni. Jouduimme etsimään uuden paikan, mikä ei ollutkaan enää helppoa, koska lähes kaikki olivat kiinni. 

Leppoisa rajoituspakoilu loppui, kun eteläisen Vietnamin huononevan koronatilanteen vuoksi myös saarella otettiin lopulta rajoitukset käyttöön. Saari lähes pysähtyi, myös lennot Saigoniin lopetettiin. Kansankomitea määräsi lentoyhtiöt lennättämään ensisijaisesti ihmisiä pois Saigonin koronapesäkkeestä näiden kotiseuduille eri puolille Vietnamia. Olemme siis jääneet jumiin. 

Niin kauan kuin pari suosikkiravintolaamme oli auki ja niistä saattoi hakea ruokaa, jumiin jäänti ei pahemmin huolettanut. Nyt ravintola toisensa jälkeen on sulkenut ovensa ja ruokavammaisen valikoima kutistunut entisestään. Joidenkin kauppojen eteen ilmestyi punainen teippisulku merkiksi siitä, että sisään saa mennä vasta, kun edellinen asiakas on poistunut. Mahdollisesti auki olevia ruokapaikkoja ei voi ajella etsimässä, koska turha liikkuminen, varsinkin kahdestaan mopolla, on kielletty. Poliisipartioiden tarkastuspisteellä tiedustellaan, mihin olen matkalla. Tarkastuspisteiden välissä voi ajaa ja liikkua huoletta. Koska kaupassa on ihan kiva seuloa tarvikkeita kahdestaan, ajaa toinen mopolla, toinen pyörällä. Jos on selkeä määränpää ja takaisin tullessa kauppakassi mukana, on matka ok. Emme ole kokeilleet onneamme olemattomien selitysten kanssa. Päivän sapuskavalikoima on kavennut grillatuista merenelävistä ym. herkuista pikanuudeleihin, mutta nälässä ei silti (vielä) ole oltu. 

Tuntuu erikoiselta olla jumissa lomalla. Olemme silti onnekkaita, että pääsimme Saigonista pois ennen sen täydellistä sulkua ja käsiin räjähtänyttä tartuntatilannetta, ulkonaliikkumiskiellosta puhumattakaan. Pyykkäämme ja kokkailemme, hotellissa on pieni kuntosali ja allas, meressäkin voi uida ja saaren toinen toistaan upeampia auringonlaskuja voi seurata vaikka omalta parvekkeelta. Olemme asuneet samassa hotellihuoneessa kohta kolme viikkoa. Mutta se ei haittaa, koska huoneesta saa poistua.

Lennot Saigoniin on varattu elokuun alkuun; ehkä lennämme, ehkä emme. Voisin jatkaa täällä, mutta puolisollani alkaa työt. Kumpikaan meistä ei odota joutumista vangiksi neljän seinän sisälle omaan asuntoon ilman mahdollisuutta käydä edes kävelyllä. Saamme siis kokea vielä kaiken sen livenä, mitä nyt heinäkuun aikana olemme lukeneet uutisista. 

En tiedä vielä, voinko käydä asuinkompleksin alakerran kaupassa vai toimittaako kauppa tavarat ovelle saakka, tai onko kauppa edes auki. Tarvitsemme varmaan myös liudan dokumentteja matkalle Saigonin lentokentältä kämpille. Tietoa ei löydy mistään, tai jos löytyisi, niin vietnamiksi, voimme siis vain arvailla. Samoin arvaillaan, odottaako meitä kotikaranteeni matkan päätteeksi, tai jopa keskitetty karanteenileiri. Siis jos pääsemme lähtemään täältä....

Tarvitsen kohta jaxuhalin ❤

Minni