Koti on koti vaikka homeessa

Kun Vietnamissa alkaa tapahtua jotain, tapahtuu se yleensä nopeasti; myös Phu Quocissa asiat etenivät edellisen postauksen jälkeen kuin nappia painamalla. Sain ekan rokotuksen syyskuun lopussa, mutta tieto siitä tuli puskaradiosta: alakerran naapuri ujutti oven alta lapun, jossa pyydettiin menemään mahdollisimman pian tiettyyn osoitteeseen, koska siellä jaettaisiin Pfizeriä kaikille ei-vietnamilaisille. Syöksyin tukka putkella kesken aamujumpan jonottamaan, enkä hikoillut suotta. 

Jonkin ajan päästä tunnelin päässä näkyi myös Saigoniin paluu. Kotiinpaluukortti eli tilauslento mainittiin epämääräisenä ilmoituksena eräässä saaren FB-ryhmistä: mahdollisuus ostaa lippu normaaliin verrattuna kuusinkertaisella hinnalla lennolle, joka ehkä toteutuisi. Pohdin saarelle jäämistä toiseen rokotukseen saakka, mutta halu päästä kotiin voitti, koska edessä olisi ollut vielä 3-4 viikon odotus.

Pidimme resortissa jumissa olleiden kanssa yhteiset läksiäiset, koska useimmat olivat lähdössä pois samalla lennolla. Oli ilahduttavaa nähdä ihmisten rentoutuvan ja nauravan, vaikka yksittäiset keskustelut paljastivatkin huolen kotiinpaluusta ja elämän realiteeteista Saigonissa. Vaikka on huojentavaa palata kotiin, monet pelkäävät rajoitusten hölläämisen johtavan tautipiikkiin ja sitä kautta uusiin rajoituksiin. 

Viimeiset päivät ennen lentoa olivat pelkkää odottelua, en saanut aikaiseksi yhtään mitään. Lennolle tarvittiin negatiivinen testitulos ja kaksi päivää ennen lentoa lähin testipaikka meni kiinni, koska siellä käyneellä henkilöllä oli todettu korona. Paikka desinfioitiin ja testaus jatkui tehokkaasti muutamaa tuntia myöhemmin. Saarella oli myös joku trooppinen myrsky käynnissä, vettä satoi päivätolkulla ja tuuli puhalsi sataa. Sää ei tuonut päiviin mitään lisäarvoa, päinvastoin, eikä viimeisinä päivinä nautittu auringonpaisteesta. Nyt saarella on kuulemma taas trooppisen kuumaa ja kuivaa.

Pari päivää ennen lähtöä jalkaterään puri vielä jokin lentävä otus, jalka turposi ja tykytti monta päivää. Siinä raapiessa ei syntynyt inspiraatiota jatkaa esseetä positiivisesta psykologiasta. Mieli oli niin täynnä Saigoniin palaamiseen liittyviä asioita: joudunko kotikaranteeniin, saanko mennä kauppaan, onko kotona sähköt ja vesi poikki ja asunto täynnä erinäisiä raatoja tai joku järsinyt salmiakit ja suklaat murusiksi. Viimeinen oli suurin huoli :) Unelmoin myös sujuvasta työskentelystä omalla läppärillä, toimivalla näppäimistöllä, äällä ja ööllä, joten annoin inspiraation odottaa itseään rauhassa.  

Nyt olen kotona Saigonissa. En joutunut karanteeniin, eikä ketään muutenkaan kiinnostanut, missä ole ollut ja onko minulla rokotuksia. No myönnettäköön, että olen liikkunut vasta omilla huudeilla, ja täällä on omat säännöt. Ilman ilmastointia ja asumista asunnosta oli tullut, no, hieman elävän hajuinen. Mustat hyönteiset olivat vallanneet muutaman jauhopussin, syöneet itsensä tainnoksiin ja kuolleet kaikkiin nurkkiin. Osa vaatteista oli homehtunut kaapeissa ja hyllyillä, nahkaiset kotitossut home oli kitannut lattiaan kiinni. Viemärit ja vessat olivat kuivuneet, samoin viherkasvit. Vain yksi lajike oli parvekkeella siinä kunnossa, että ne voi virottaa vedellä henkiin. Asunnon hajusta olisi kiva liittää tähän näyte ;)

Siivoojan ja oman uurastuksen jäljet näkyvät onneksi jo. Kävin myös katsomassa uusia asuntoja, koska pian olisi tarkoitus muuttaa. Sitä ennen Suomesta tulleet ystävät pääsevät karanteenista pois, mikä on kaikkein parasta! Odotan vielä kutsua toiseen rokotteeseen ja sen jälkeen ei pitäisi olla mitään esteitä jatkaa normaalia elämää. En jaksa murehtia mahdollisesta tautipiikistä, eihän tästä kurjimuksesta päästä kokonaan eroon lähiaikoina missään puolella maailmaa. 

Vaikka kaipaan sydän sykkyrällä Phu Quocin kehrääviä kissoja ja kiehnääviä koiranpentuja, oli hyvä aika lähteä sieltä. Ehkä tästä tulee erinomainen loppuvuosi. Inspiraatio sylkee toinen toistaan ansiokkaampaa esseetä ja nautimme ystävien kanssa Saigonin sykkeestä entiseen malliin. Vielä kun saisin sen passin!