Vuosi elämässäni - elämäni vuosi?
Meneillään on vuoden 2021 viimeinen päivä. Iltapäivän aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta tulisen kuumasti ja edessä helmeilee jääkylmä juoma. Olemme palanneet vuodenvaihteen viettoon Phu Quocin saarelle, missä elämä pysähtyi muutama kuukausi sitten odottamaan koronan seuraavaa siirtoa lähes neljäksi kuukaudeksi.
Olen asunut Vietnamissa nyt koko vuoden 2021 ja vähän päälle. Vietnam ei ole tuntunut joka päivä kodilta, mutta kodikkuuden elementtejä on paljon joka päivässä. Tiedän, että Suomeen palattua kaipaan sydäntäsärkevän paljon ympärivuorokautista lämpöä, miljoonakaupungin mopoilua, värikästä ruokakulttuuria ja myös usein ärsyttävää suunnittelemattomuutta ja siitä seuraavaa elämän soljumista eteenpäin omilla ehdoillaan.
Olen oppinut ryystämään pho- keittoa ja munakahvia, joista jälkimmäisestä on tullut suosikki. Mopolla ajaminen ruuhka-aikaan muutaman miljoonan saigonilaisen kanssa hykerryttää. Minut voi pudottaa aika moneen paikkaan Saigonissa ja osaan helposti tieni kotiin. Tienvarsikojujen antimet päätyvät usein pöytään ja osaan jopa pari sanaa vietnamia.
Kulttuuri-immersion vastapainoksi olen opiskellut tenniskyynärpäähän asti, ja työ- ja organisaatiopsykologian aineopinnotkin ovat pian valmiit. Olen saanut teorian vastapainoksi uskomattoman paljon esimerkkimamteriaalia omasta, oudosta elämästäni. Satsaus on ollut kannattava. Onneksi vuodenvaihde ei vielä päätä tätä ihmiskoetta, vaan saan jatkaa sitä muutaman kuukauden.
Alkuvuosi tuntui kankealta, myönnän. Odotin lähinnä puolison lomia ja yhdessä matkustamista. Sen sijaan en odottanut, että korona veisi vuodesta sen kirkkaimman hohdon, mutta niin vain kävi, että viime vuoden lopussa vähäisillä tautiluvuilla loistanut Vietnam sai siipeensä vuoden aikana rankasti, ja koronasulku vaikutti omaankin elämään konkreettisesti. Täällä on taisteltu, eikä vielä ole selvillä, kuka voittaa. Viranomaiset ovat oppineet paljon vuoden aikana ja nyt hullulta tuntuvia päätöksiä jopa perutaan nopeasti, kun tajutaan, että elämä on nyt tätä ja näissä olosuhteissa on mentävä eteenpäin.
Mutta ei niin paljon pahaa etteikö jotain hyvääkin. Kun rajat ovat olleet kiinni, on Vietnam tullut tutummaksi. Liikkumisen vapaus olisi vienyt meidän Japaniin, Uuteen-Seelantiin, Singaporeen, Australiaan ja Indonesiaan, mutta korona on ohjannut näkemään Vietnamin kauneuden. Ja näkemistä on ollut paljon! Pitkän saariloman ansiosta meitä odotti täällä joukko tuttuja, paikallisia ihmisiä, joita on ollut aidosti ihana nähdä uudelleen ja joiden voi huomata ajattelevan samoin. Se on hieno tunne, yksi menneen vuoden parhaita.
On ollut kiva huomata epävarmuuden tykytyksen vaihtuneen kummalliseksi kotoisuudeksi, joka ei hetkahda heti siitä, että asiat eivät mene tälläkään kertaa suunnitelmien mukaisesti. Rutiineihin tottuneelle introvertille se on ollut oivaa ravistelua. Ajoittain rankkaa, mutta tarpeellista.
Korona voi olla vuosisadan pahin vitsaus, mutta se on ollut myös ankara opettaja: yksin ei selviä, mutta kaverin kanssa on mahdollisuuksia. Ystävät ja rakkaat lähellä ja kaukana ovat pitäneet mielen virkeänä ja oudon elämän kotoisana. Mitä ihminen voi maailmalla ollessaan muuta toivoa!
Minni
Kommentit
Lähetä kommentti