Vaihdokit

Piipahdimme äskettäin Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa ja ajattelin otsikoida postauksen "Hanoi rocks". Ehkä se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen ja ennakoitava. Ikiaikainen pääkaupunki kuitenkin rocks, mutta omalla tunnelmallisella tavallaan verrattuna Saigonin kiireiseen ja äänekkääseen mölyorkesteriin. Hanoissa sanotaan pääsevän näkemään ns. aitoa vietnamilaisuutta, mitä se sitten onkaan, ja oma tunnelmansa siellä ehdottomasti on.  Vanha keskusta eli Old Quarter ympäröi kaunista Hoan Kiem -järveä, jonka keskellä on vanha temppeli. Järveä kiertävät kävelypolut olivat täynnä ihmisiä. Meidät pysäytettiin useita kertoja milloin mistäkin syystä: Opiskelijat tekivät haastatteluja ilmastonmuutoksesta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja saimme kertoa, miltä Vietnam näiden osalta vaikuttaa. Joku halusi ottaa meistä kuvan, toinen halusi kysyä, miksi olemme tulleet juuri Hanoihin ja mitä siitä pidämme.  Oli helppo kertoa pitävänsä Hanoista todella paljon, koska se on niin ra...

Tämä tuntuu nyt normaalilta. Sitä olen toistellut mielessäni muutamien päivien ajan. Minä, Saigon, Vietnam, sumu, kuumuus, mopot, sandaalit, tämä tuntuu nyt normaalilta. Instagramin fiidi on täynnä kuvia erittäin lumisesta Suomesta ja olen entistä iloisempi, että tämä on nyt oma normaalini.  En ole koskaan ollut talvi-ihminen, olisin vaihtanut Pohjois-Karjalan ennätyslumet ja -pakkaset 80-luvulla mieluusti Etelä-Suomen epämääräisen vähälumisiin talviin. Toki 80-luvulla suurin syy oli pipon kampaukselle aiheuttama vääryys ja cooliudesta kärsineet korvanlehdet. Suomen nykyinen pipomuoti on hyvä asia. Tosin muistelen pipon verran kangasta puuttuvan nilkan ympäriltä.  Täällä Saigonissa pukeudutaan lähes pakkaskelin malliin, monesti niin, että vaatekerrosten raosta näkyvät vain silmät. Naiset suojaavat myös nilkat vaaleanbeigeillä kaksivarvassukilla, jotta jalkaan voi vetää läpökkäät. Tällä viikolla on myös ollut paikallisittain ennätyskylmiä aamuja, vain +19 astetta .  k...

Hyvää alkanutta vuotta 2021! Joulu ja vuodenvaihde vilistivät sukkelaan, kun vaihdoimme maisemaa Saigonista ensin vuoristonraikkaaseen Da Latiin ja sieltä Mui Nen rantakohteeseen. Matka oli paitsi puhtaamman ilman ja auringonpilkahdusten etsintää, myös ensimmäinen kerta, kun sivuutin omat sääntöni ja lähdin reissuun niin, ettei kaikki ollut alusta loppuun saakka etukäteen suunniteltu ja varattu. Kummassakin suhteessa reissu oli erinomaisen onnistunut ja molemmista voin ainakin osaksi kiittää koronaa, koska matkailua ja lentoja ja siten matkalijoitakin on vähemmän ja majataloista löytyy joulunakin tilaa. Pongour-vesiputous parikymmenen km päässä Da Latista  Da Lat sijaitsee noin 300 km päässä Saigonista ja 1500 metriä merenpinnan yläpuolella, mikä kävi ilmi heti matkalla Da Latin lentokentältä kaupunkiin: laaksossa lentokentällä oli lämmintä, korkealla kaupungissa kylmää ja sateista. En olisi uskonut sanovani Vietnamissa koskaan "olisi pitänyt ottaa toppatakki mukaan", mutta D...

Joulu on kohta ovella, vaikka uutta elämää Vietnamissa on takana vasta alle kaksi viikkoa. En juuri aiemmin ajatellut syksyn menneen nopeasti, mutta nyt vuoden loppu tulee vastaan todella vauhdilla.  Uusi koti alkaa tuntua kodilta, mutta arjessa on paljon uusia vivahteita, pakokaasun ja mopoilun lisäksi. Päivä alkaa pyräyksellä salille. Haaveilin koko syksyn siitä, että pääsen lähes suoraan hissillä jumpalle ja se tuntuukin nyt todella luksukselta, vaikka itse sali on melko keskinkertainen. Jos oikein mietin, on hieman ikävä merellisen Espoon raikkaita tuulia aamulenkin aikana, mutta laitan silmät kiinni ja käännän kasvot kohti ilmastointia. Moikkailen pihan leikkipuistossa jumppaavia lastenhoitajia (mummoja?), mutta hymyt ovat tiukassa. Kyllä minä ne vielä pehmitän.  Ruokailu on aina elämys, erityisesti siksi, että varmuutta ruuan sisällöstä ei ole välttämättä edes syömisen jälkeen. Kokemukset ovat olleet erittäin positiivisia, mutta en todellakaan tiedä joka kerta, mitä olen...

Uutta arkea on nyt takana kolme päivää. Matka ja siirtyminen Suomesta tähän vietnamilaiseen arkeen kesti tavallaan lennon ja karanteenin mitan, olin perillä vasta, kun vapauduin hotellivankilasta. Matkan päättyminen ja vapaus oli tietysti aivan mahtavaa erityisesti siksi, että pääsin vihdoin rakkaan puolisoni luo yli neljän kuukauden odotuksen jälkeen. Karanteenin loppuminen ja uuteen, tavalliseen elämään siirtyminen on ollut silti eräänlainen shokki: pieni introverttikuplani vaihtui meluisaan, suureen maailmaan. En ole parhaimmillani vieraassa ympäristössä ja matkoillakin rentoudun oikeastaan vasta sitten, kun tunnen lähiympäristön ja tiedän, mistä mitäkin löytyy. En varsinaisesti nauti tutustumisvaiheesta. Shokkia on lisännyt pakollisen tutustumisen tärkein tavoite, löytää ruokaa. Karanteenissa ovelle koputettiin kolmesti päivässä, eikä luukun avaamisen lisäksi tarvinnut huolehtia mistään muusta. Yllätykset olivat enemmän tai vähemmän maistuvia. Nyt minun on tutustuttava ja sopeu...

Kaksi viikkoa on kohta ohi ja huomenna koittaa vapaus!! Parista yksittäisestä hetkestä ja kuvan tekstistä huolimatta I've had my shit together. Olen tottunut vähävirikkeiseen päivärutiiniin, missä oveen koputukset ovat keskeisessä asemassa. En ole kokenut suurta mielialan vaihelua tai ahdistusta. Olen kyllä miettinyt, onko minussa jotain vikaa, kun huoneeseen suljetuksi joutuminen ei masenna, mutta ehkä elämässä on ollut joskus joitain paljon masentavampia asioita, joten tämä kokemus menee vain omaan lokeroonsa. Uskomattoman suurta iloa ja vaihtelua päiviin on tuonut musiikki. Otin pitkästä aikaa Spotify premiumin ja tuttujen soittolistojen kuuntelu napit kaakossa ja päätön tanssiminen on olleet päivien pelastus. Naapuri voi olla eri mieltä, mikäli tossujen steppaus kaakelia vasten on kuulunut joka päivä seinän läpi 😜 Toisen viikon puolella myös ruoka parani tai ainakin se alkoi maistua paremmalta. Aamiainen jaksaa silti aina yllättää, olen saanut niin sushia kuin sushiburgerinkin...

Hohhoijaa, jopa voi aika mennä hitaasti! Ihmiskokeen puoliväli on saavutettu, takana on todella pitkä viikko. Tunnelmat on vaihdelleet ilosta jonkinlaiseen ahdistukseen, mikä sinänsä lienee ihan normaalia. Luulin istuvani tämän kakun ihan helposti, mutta nyt viimeiset kaksi päivää, lauantai ja sunnuntai, ovat olleet todella pitkiä. Se, että on viikonloppu, on tuonut ihan oman angstinsa, jota selittää ehkä parhaiten se, että meidän täällä asuvat perheenjäsenet eivät ole töissä, mutta eivät silti voi tulla meitä tapaamaan.  Olen saanut jatkuvasti piristäviä lähetyksiä karanteenin ulkopuolelta, maailman parhailta maistuvia smoothieta, raikasta jääkahvia, suklaata, vastaleivottuja sämpylöitä ja myös upouuden puhelinnumeron eli paikallisen puhelinliittymän. Näistä on tullut aitoa iloa ja hyvää mieltä. Viestit eri puolilta ovat pitäneet kiinni ulkomaailmassa ja karanteeniporukan oma vitsailu WhatsAppissa on ollut omiaan tuntemaan oudon sisäpiirin kieroutunutta yhteisöllisyyttä.  Ole...