Älä herätä Ha Giangin unesta

Olin ehkä jopa yrittänyt viivyttää jo viime keväästä saakka lomasuunnitelmissa vilahdellutta moporeissua pohjois-Vietnamissa, koska ajatus kyydissä kyyhöttämisestä ja reppumatkailusta, mahdollisesti sateessa, sumussa ja kylmässä säässä ei enemmin houkutellut. 

Ha Giang loop -niminen reitti alkaa ja päättyy Ha Giangin kaupungissa ja kiertää pohjoisen pikkukaupunkien kautta, vuoristoisia teitä, pilvissä ja laaksoissa. Sopivan pitkät lomat, joiden aikana reissun ehtisi heittää alkavat käydä vähiin, joten ajoimme reitin vihdoin maaliskuun lopulla.

Reitin nollapylväs Ha Giangin kaupungissa

Ha Giang -loop hipoo Vietnamin pohjoisosassa Kiinan rajaa, joka näkyy kuvassa mustalla viivalla

Matkan ensimmäinen etappi oli lento Hanoihin, mistä hyppäisimme yöbussiin kohti Ha Giangia. Lentokentällä taksia pyydystäessä näytti heti siltä, että matka tyyssää alkuunsa: yksikään taksi ei suostunut viemään meitä bussipysäkille kolmen kilometrin päähän. Matkasta Hanoin keskustaan voi laskuttaa yli 300 000 paikallista rahaa, mutta kolmesta kilometristä vain 30 000, joten kyytiä ei ollut tarjolla. Onnistuimme saamaan alle tuktukin, joka vei meidät parin kilometrin päähän lentokentästä, ja lopun matkaa rullasimme puolijuoksua laukkujen kanssa. "Pysäkki" oli kohta vilkkaan tien varrella, ei siis oikea pysäkki, ei opasteita, eikä mitään, mistä olisi voinut päätellä olevansa oikeassa paikassa. 

Päädyimme väärään bussiin, eivätkä ennakolta ostetut liput kelvanneet. Onnen koettaminen uudelleen tien varressa ei enää houkutellut, joten tyydyimme maksamaan liput uudelleen, jotta saimme jäädä pötkölleen meille raivatuille paikoille. Matkustajia täynnä olevassa nukkumisbussissa oli omanlaisensa tunnelma, jota ei parantanut hetkittäin lakkoillut ilmastointi ja esiin tulevat vilttien hajut. Yritin olla ajattelematta, milloin omani oli edellisen kerran pesty vai oliko koskaan...

Perillä moporetken ensimmäisessä pisteessä Ha Giangissa olimme aamuyöllä. Motellissa odotti kivikova sänky, eikä uni ollut kovin rauhallista, mutta aamulla mieli oli silti virkeä raikkaassa vuoristoilmassa. Aamukahvien jälkeen pakkasimme tarpeelliset tavarat reppuihin ja jätimme matkalaukut motellin huomaan.

Päivä 1.

Matkajuhta 

Jo ennen kaupungista ulospääsyä, noin 15 minuutin ajon jälkeen, poliisi viittoili pysähtymään ja kertoi meidän ajaneen ylinopeutta, 57 km/h viidenkympin alueella. Selitykset rikkinäisestä nopeusmittarista eivät auttaneet ja 14 euron sakko maksettiin kuuliaisesti. Epäilin poliisien lähinnä halunneet testata englannintaitojaan, mutta sen ansiosta palasimme takaisin lähtöpisteeseen ja rikkinäinen mittari tuli korjattua.

Ensimmäisen päivän määränpään päätimme jättää avoimeksi ja katsoa, millaisia kaupunkeja ja kyliä matkalla näkisimme. Aamupäivällä lähtö oli venynyt nopeusmittarin korjaamisen vuoksi, mutta alun harmitukset unohtuivat pian. Luikertelimme jossain kohden väärälle tielle mopovuokraamon ohjeita muistellessamme; kallion sortuman katkaiseman tien piti olla edessäpäin ja sen voisi kiertää kääntymällä hyvissä ajoin toiselle tielle. Ohjeet olivat olleet sen verran epämääräiset, että käännyimme kiertotieltä takaisin eikä poikki menneitä teitä tullut vastaan.

Reitti nousi kohti vuoristoa, jonka yli ajettiin taas kohti laakson pohjaa. Matkan varrella oli useita kahviloita, toinen toistaan hienommalla näköalapaikalla, eikä fasiliteeteissakaan ollut valittamista. 

Ylhäältä oli hieno katsella alas laaksoon ja haistella joka puolelta nousevia kaskisavuja. Poltetun puun ja ruohon tuoksu oli huumaava, oli kuin reitti vuoriston halki olisi vienyt vuosisatoja taaksepäin, maaseudulle, missä kaikki tehtiin käsin tai härän voimalla. Tie puikkelehti useassa kohdassa laaksossa virtaavan vihreän joen lähellä, ja lähes kaikkialla joku iloinen porukka pulikoi vedessä. 

29-asteinen auringonpaiste hymyilytti useaan otteeseen, kun ajovarustus oli kevyt ja näkyvyys oli kymmeniä kilometrejä joka suuntaan, ilman yhtään pilveä. Kerrostetut riisipellot avautuivat joka suuntaan ja savut sekoittuivat ilmaan siellä täällä. Ajattelin useaan otteeseen halunneeni nähdä ja kokea juuri tämän Vietnamin: vihreän, havun- ja savuntuoksuisen peltomaiseman, riisihattuiset pyörää ajavat naiset, kirkasvetiset joet, frangipanin tuoksuvat kukat. Kokemus oli jotain niin irti tästä maailmasta ja kaikilla aisteilla havainnoitavissa, että sitä on vaikea kuvata pelkin sanoin ja kaksiulotteisin kuvin. 

Iltapäivällä päätimme jäädä Yen Minhin kaupunkiin. Kiva homestay löytyi nopeasti eikä siellä ollut ruuhkaa, niin kuin ei missään muuallakaan. Suihku ja sänky tuntuivat luksukselta, vaikka toinen niistä olikin yhteiskäytössä. Kuuma päivä tuntui nahassa, ja ehdin jo pohtia, millainen ajovarustus riittäisi seuraavalle päivälle, jotta ei tulisi yhtä kuuma kuin tänään.

Yen Minh

Päivä 2. 

Kukko alkoi kähistä pihan perällä aikaisin aamulla. Aamupesumatkalla pysäytti utuinen vuoristonäkymä ja jostain kaukaa kuuluva perinteinen vietnamilainen musiikki. Tunsin olevani kuin jossain unenomaisessa paikassa, joka ei olisi oikeasti totta. Pihapiirissä oli perheen kotitalo ja kanatarha, ja heti aamutuimaan todistimme kahden hetki sitten tarhassa viipottaneen kanan päätymistä pataan. Meille tarjolla oli tuhtia vietnamilaista kahvia. Aamukahviseuraksi saimme Hanoista samalle reissulle lähteneen perheen tyttären, jolla oli paljon tarinoita kerrottavaksi. Perhe oli kiertämässä samaa reittiä, mutta autolla. 

Sää oli muuttunut yön aikana ja lämpötila laskenut yli kymmenen astetta. Eiliset pukeutumispohdinnat olivat turhia ja yritin pukea päälle lähes kaiken, mitä mukana oli. Minulle jäi reserviin vielä toiset pitkät housut, mutta puoliso kerrosti kaiken, mitä mukana oli. 

Pilvet roikkuvat todella alhaalla ja kylmä viima tiristi vedet silmistä

Palelin noin tunnin ajon jälkeen niin rankasti, etteivät lisähousut ja villasukat enää lämmittäneet. Muistan ajatelleeni tauotta, etten pysty enää mitenkään asumaan maassa, missä on näin kylmää tai jopa kylmempää. Ajoimme silti suunnitellusti aivan pohjoiseen saakka, Kiinan rajan lähelle. Lung Cu flagpole eli Lohikäärmevuoren päällä oleva torni on pohjois-Vietnamin ylpeys ja suosittu matkakohde, ja paikalla oli useita vietnamilaisia turistiryhmiä ihmettelemässä jylhiä maisemia. Olimme niin jäässä, että kiipesimme portaita pitkin matkan tornille, mutta syväjäähtyminen ei kropassa silti täysin hellittänyt, vaikka polvet jo kiipeämistä ihmettelivätkin. 

Tornilta Kiinan rajalle on todellisuudessa useita kilometrejä, vaikka sitä rajaseutuna mainostetaankin; lähimpänä rajaa ajettiin jo jonkin matkaa ennen tornia, eikä rajavalvontakoppi erottunut muista epämääräisistä kyhäelmistä matkan varrella. Vain erilaisista lipuista saattoi päätellä, että kauempana häämöttävä koppi oli Kiinan puolella.

Vasemmalla rajavartiopaikat matkan varrella, oikealla Lung Cu flagpole

Ruokaa ei löytynyt mistään, ja avoimen kahvilankin etsiminen kävi työstä. Löysimme kahvilan lopulta Lo Lo Ancient Housen alueelta. Paikka on jälleen kuin historian havinaa, puurakennusten ympäröimiä sisäpihoja ja pimeitä, savuisia huoneita. Pienen kahvilan omistajalla oli tyypillinen pohjoisvietnamilaisten naisten värikäs mekko, pinkki huivi ja kylmästä kertovat kädet. Harmittaa, kun omat jäiset käteni eivät juuri suostuneet pitämään puhelinta, jotta olisin tullut ottaneeksi kuvia. Muistoksi jäi kuitenkin maistuvin ja lämmittävin inkivääritee ikinä.

Teen jälkeen jatkettiin taas matkaa, ja alaspäin mentäessä ilma alkoi tuntua lämpimämmältä. Villasukat ja sadetakki pysyivät edelleen visusti päällä, mutta parin asteen nousu antoi tunnelman, että lämpimämpää kohti oltaisiin menossa. Ajoimme alemmas laaksoon Dong Vanin kaupunkiin ja etsimme hotellin. Lämmin suihku tuli tarpeeseen, eikä 28 asteeseen jämähtänyt ilmastointilaite haitannut yhtään. 

Kaupunki oli selvästi majoittanut joskus paljon turisteja, useimpien ravintoloiden ja kotimajoitusten kyltit olivat englanniksi, mutta nyt turisteja ei juuri näkynyt. Harmillisesti useimmat ravintolat olivat kiinni, enkä saanut maistaa tyypillistä pohjoisvietnamilaista riisipannukakkua. Illalliselle satuimme samaan ravintolaan hanoilaisen perheen kanssa, joka oli yöpynyt edellisyön samassa paikassa kuin me. 

Dong Van

Kahvila Dong Vanin muinaisen kaupungin ytimessä

Päivä 3.

Kolmantena aamuna osasimme jo pukea päälle kaikki mahdolliset vaatteet. Aamukahvia kummempaa ei ollut tarjolla, kun kaikki kahvilat olivat vielä kiinni kahdeksan maissa. 

Sää oli edelleen erittäin harmaa, mutta hieman eilistä lämpimämpi. Päätimme jättää matkan päämäärän taas avoimeksi ja ajaa sään ja jaksamisen mukaan. Jo heti Dong Vanin ulkopuolelle päästyämme huomasimme, että oltaisiin menossa kohti jotain niin ainutlaatuista ja kaunista, mitä kumpikaan ei olisi koskaan aiemmin kokenut. 

Dong Vanin ja Meo Vacin kaupunkien välissä oleva Ma Pi Leng Pass -niminen reittiosuus oli tosiaan kauneinta, mitä olen koskaan omin silmin nähnyt! Toinen toistaan upeammat maisemat paljastuivat aina seuraavan mutkan takaa, ja vaikka reitistä aiemmin lukiessani olin ymmärtänyt, että kamera pitäisi olla koko ajan valmiina, nyt vasta ymmärsin miksi. 

Kuvat ei tee mitään oikeutta maisemille, Kiinan puolelta laaksossa virtaavalle Nho Que-joelle, vuorten välissä roikkuville pilville, vihreän eri sävyille, sille kerran elämässä -tunnelmalle, mikä loksautti suun auki kerta toisensa jälkeen. En ole aiemmin kokenut mitään henkeäsalpaavaa, nyt sitä oli kaikkialla.

Tunnelma oli samaan aikaan jotenkin henkinen, mutta myös hyvin fyysinen, kun raskaita taakkoja kantavat naiset tulivat vastaan selät vääränä, likaiset lapset kantoivat omia pieniä kantamuksiaan, pyöräilijät puuskuttivat menemään kohti korkeuksia ja itse pyristelin ilon itkun ja ihmetyksen välillä. Kaikkialla oli kiveä, jota naiset hakkasivat pienemmiksi paloiksi, leikkasivat välissä risuja ja puskia, eikä kukaan katsonut lasten perään. 

Rinteillä täysin tasapainon vastaisesti etenevät härkien vetämät kyntöaurat tuntuivat lähes epätodellisilta kaikessa historiallisuudessaan. Auraa ohjaava mies mietti varmaan, miten joku viitsii ajella mopolla kylmässä pällistelemässä maisemia, jotka tarkoittavat hänelle pelkkää työtä; minä mietin, millaista elämä mahtaa olla näin alkeellisissa ja haastavissa olosuhteissa, rinteillä ja kallioilla. 

Maisemien ihailun teki entistä mahtavammaksi se, ettei ollut enää jäätävän kylmä eivätkä silmät vuotaneet valtoimenaan. Yritin rauhoittua keräämään muistoja omin silmin ja kaikilla aisteilla, jotta voisin palata siihen pakahduttavaan ilon ja epäuskon tunteeseen, minkä reitti tarjosi.

Kävimme lämmittelemässä sydäntä ja reisilihaksia laskeutumalla alas joen rantaan risteilyä varten. Kävely alaspäin liukkaalla, mutaisella polulla kivenmurikoineen kävi työstä, mutta ei niin paljon kuin kiipeäminen risteilyn jälkeen takaisin ylös. Ylhäällä mopoparkin kahvilassa oli ehkä ennenkin nähty turistien riisuuntuvan vaatekerroksistaan kapuamisen jälkeen, koska kaikki suhtautuivat vaatteiden heittelyyn tyynesti. Palelun vastapainoksi olimme aivan hiestä märkiä, mutta suomalainen sisu ei olisi antanut periksi ottaa tarjottua mopokyytiä joen rannasta ylös kahvilaan.

Jokiristeilyllä

Risteilyllä paikalliset keskittyivät maisemien sijasta kuvaamaan itseään tai toisiaan

Tytöt sovittamassa värikkäitä pohjoisvietnamilaisia vaatteita

Pienen vilvoittelun jälkeen maistoimme paistettuja bataatteja, joiden tuoksu oli kurninut vatsassa jo alas mennessä. Aloimme laskeutua alaspäin, kohti seuraavaa kaupunkia. Kaiken upeiden hämmästelyn jälkeen olo tuntui hieman tyhjältä. Kun pienistä kaupungeista ei löytynyt houkuttelevia ruokapaikkoja, päätimme ajaa jo kolmantena päivänä takaisin Ha Giangiin, eli matkan lähtöpisteeseen. Laskettelu alas vuorilta oli omalla tavallaan erittäin nautinnollista ja kuskillekin helpompaa, puhumattakaan edelleen lämpenevästä säästä ja auringonpaisteesta. 

Aamupäivällä koetut elämykset olivat kuitenkin niin hienoja, että iltapäivän metsien ja jokien vihreys ei enää säväyttänyt. Lehtipuumetsien ja kukkien tuoksu oli silti huumaavaa ja maiseman viidakkomaisuus oli palannut takaisin. Ajoimme kahvin ja urheilujuoman voimalla Bao Lamin ja Bac Men kylien halki takaisin laakeita riisiviljelmiä kohti. 

Matkalla takaisin kohti Ha Giangia

Matkaa kolmannelle päivälle tuli varmaan saman verran kuin kahdella edellisellä oli ajettu yhteensä, mutta ilman lämmetessä se ei tuntunut haastavalta. Perillä Ha Giangissa vaihdoimme alle pienemmän mopon ja etsiydyimme hostelliin, kaupungin laidalta alkavan viidakon kupeeseen. Upean pihapiirin ja illaksi syttyvien valorivistöjen ihailu jäi väsymyksen vuoksi vähälle. 

Päivä 4.

Aamulla taisimme herättää hostellin emännän kahvin toivossa liian aikaisin, ainakin hän hiipparoi keittiössä silmät ristissä, tyypillisessä vietnamilaisessa pyjamassa. 

Ha Giang historic housen maisemia

Ajoimme kolmessa päivässä noin 450 kilometriä, eikä matka edes tuntunut raskaalta. Tiet olivat lähes kaikkialla erinomaisessa kunnossa, mikä yllätti ainakin minut. Valitsemamme majapaikat olivat ehkä karuja, mutta siistejä ja kaikki lähes tyhjiä, etukäteen ei tarvinnut varata mitään. Ainoastaan sopivaa ruokaa oli haasteellista löytää ja paistettu riisi ja ranskalaiset perunat tulivat reitillä liiankin tutuiksi. 

Näköalakahvila Cafe Nui Cam Ha Giangin keskustan yllä

Neljännen päivän iltana minibussi hurjasteli Ha Giangista takaisin Hanoihin viitisen tuntia. Puolen yön maissa pääsimme yöpymään suosikkihotelliini Hanoissa. Olin yllättänyt itseni sillä, ettei reissumopoilu ollutkaan NIIN epämukavaa, ehkä repun pohjattomuutta ja tavaroiden sinne katoamista lukuun ottamatta. Maisemat antoivat kaikille aisteille niin paljon, että mahdolliset kivistykset ja kolotukset unohtuivat. 

Matka jatkui Hanoin ruokaelämysten ja ostospyrähdyksen jälkeen vielä Phu Quocin saarelle ystävän syntymäpäiväjuhliin, mutta se onkin sitten jo toinen tarina. Yhteensä yhdeksän päivän reissun aikana yövyimme seitsemässä eri hotellissa ja vaatekerta vaihtui toppatakista bikineihin. Olen lähes varma, etten tule kokemaan mitään vastaavaa enää koskaan.

Minni